sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Messuelämää ja Dunnen elämää

Terveisiä Helsingin kirjamessuilta! Sielläpä sitä taas ihmeteltiin blogipassin turvin kirjojen elinvoimaista vetoa 84 000 messuvieraan joukossa. Mahtavinta oli lukea Messukeskuksen Otavan osuuden tiedotteesta, että Helsingin kirjamessujen eniten myyty kirja oli lastenkirja: Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia. Joten myös lastenkirja myy ja niihin kannattaa panostaa.



Messuilla kävin kuuntelemassa kotimaisen lastenkirjan myyntiä maailmalle, jossa todettiin kauniisti, että "Suomalainen kuvitus puhuu monilla kielillä". Myynnit ulkomaille kuulostivat melko vähäiseltä. Kuulosti pitkälti siltä, että saadakseen kotimaista lastenkirjaa maailmalle, kuvituksella on suuri(n) merkitys. Ja näinhän se kyllä itsellenikin usein on. Kuvituksella on valtava voima. Vaikka kirjan tarina kuulostaisi kohtuu hyvälle mutta kuvitus on heikko, jätän kirjan helpommin hyllyyn kuin  sellaisen kirjan kohdalla, jossa tarina on jo alun alkaen melko tuttu mutta kuvitus kutsuu raikkaudellaan luokseen.

Mutta millainen kuvitus sitten on hyvää? Sehän riippuu katsojasta. Mutta samaan aikaan lienee maailmalla tietynlaisia trendejä, joita voi nähdä lastenkulttuurin tai materialismin saralla: millaiset lelut ja ohjelmat myy ja millaiset ei? Ja samalla on valtavirrasta poikkeavia kuvitustyylejä, jotka kolahtavat vuodesta toiseen.


Myös Ruotsissa osataan kuvittaa ja mielestäni Eva Erikssonin kuvitus on minulle melko "klassista ruotsalaista kuvitusta", joka on täysin maalaisjärjellä todettua mututuntumaa. Mikä Erikssonin kuvituksessa sitten minulle kolahtaa? Dunne -kirjoissa kuvat ovat realistisia, usein mustavalkoista, selkeää ja ihmiskeskeistä. Ihmishahmot ovat tavallisen oloisia, harvahiuksisia, pisamanaamaisia, rimppakinttuisia ja isän partakin on ajamatta. Mutta minkä Eriksson parhaiten taitaa hyvin piirretyssä, laadukkaassa kuvituksessaan on niiden aito tunnelma, joka tulee lähinnä pienistä asennoista, silmien kimalluksesta, hiusten asennosta ja muista hyväntuulisista ja eläväisistä yksityiskohdista. Erikssonin kuvia katsoessa tulee miellyttävä ja turvallinen olo, jonka syntyperää lienee mahdotonta yksiköihin erotella.




Dunnen elämää -kirja (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki) on Dunnesarjan neljäs kirja, jossa Dunne viettää Ella Fridan kanssa kesää meren saarella. Tunnelma on jälleen merituulen taattu, eikä jännitykseltäkään vältytä, kun tässä kirjassa sairaalassa paranteleva isä tulee saarelle tuoden mukanaan uuden naisystävänsä! Varsin ajankohtainen asia hyvin monelle lapselle avioerojenkin jälkeen. Eikä Dunne ollenkaan halua hyväksyä tuollaista hommaa, vaan panee hanttiin pikkutytön kiivaalla vastustuksella. Rosa Lagercrantzin kanssa tehdyt Dunne-kirjat ovat lastenkirjallisuuden nykyklassikoita, jotka sulattavat sydämeni kirja toisensa jälkeen. Myös lapseni kuuntelevat näitä kirjoja hievahtamatta ja kirjoja halutaan kuunnella uudestaan, vaikka kirjoissa onkin paljon jännittäviä juttuja. Mutta ne jännittävät jutut ovat elävän elämän arkista realismia asioista, joita lapsetkin miettivät ja pelkäävät. Dunne -kirjoissa peloille annetaan sanat ja niiden vastaan hyökätään multaisin varpain ja tuulenkiertämin hiuksin ja kirjat huutavat sitä, että asioista voi selvitä.

Ehkäpä messunjälkeisestäkin elämästä, ja marraskuusta, voi selvitä- ainakin hyvillä kotimaisilla ja ulkomaisilla lastenkirjoilla!


"Joskus he jättivät uikkarit narulle ja nakuilivat."

- Lagercrantz ja Eriksson: Dunnen elämää

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!