keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kadonnut äitini

Näin äitienpäivän aikaan pohdimme äitiyttä sen kaikissa määrissään ja laaduissaan. Millainen on hyvä tai paha äiti, ja eikö me kaikki olla niitä kumpaakin? Palkintotarinoihin törmätessäni ainakin huomaan, etteivät palkitut äidit ole päässeet helpolla, eikä ongelmitta. Nämä äidit ovat usein taistelleet, näyttäneet omalaatuiset voimansa ja ehkäpä uskaltaneet kohdata myös heikkoutensa? Ovatkohan he hakeneet myös apua ja saaneet sitä?

Lapsen (ja aikuisen?) suurimpia pelkoja lienee tärkeimmän ihmisen menetys, usein juuri äidin häviäminen. Sitähän oikeastaan leikimme jo kukkuluuruu -leikeillä vauvana. Eikä äiti voi olla aina läsnä. Mutta se palaa kyllä, jo ajatus paluusta huojentaa- mutta jos viipyykin liian kauan harson takana, tulee jo itku ja hätä. Kasvun myötä lieka löystyy, ja sitä löysytetään pikku hiljaa, turvallisesti ja välillä kompastellen, mutta koko ajan kauemmas.
Kerran mietin, että mitä jos lastani kiusataan koulussa ja lapsi jää asian kanssa ihan yksin? Kun olimme vauva-aikaan kotona, puhalsimme aluksi kaikki pipit pois yhdessä. Hiljalleen lapsi pyyhki itse pienet kaatumisen aiheuttamat nirhamat ja jatkoi juoksuaan, ehkä vain hihkaisten (kuin itseään tyynnytellen): Ei sattunut! Nyt en enää kaikkiin lohdutuksen tilanteisiin arkisin työhuoneestani käsin pysty, eikä se ole minun paikkani- ja kaiken lisäksi minua ei siihen enää edes aina huolita. Minunkin pitää luottaa rakentamaamme liekaan ja lapseni omaan puhallusvoimaan, ja että lieka johdattaa tarpeen tullen ja maailman myllerryksistä myös hakeutumaan tarvittaessa takaisin turvaan, jossa puhalletaan pipit yhdessä pois.


Elämä on tunteita täynnä. Tunnekasvatuksesta puhutaan yhä enemmän, ja hyvä niin. Meidän tulisi oppia sietämään ja elämään erilaisten tunteidemme kanssa. Tunteet kuuluvat luonnostaan meidän kroppaan ja pääkoppaan. Ne kivuliaimmatkin.
Kuvittajana lähes lyömätön, Hannamari Ruohonen on kirjoittanut ja kuvittanut ensimmäisen pitkän kuvakirjansa Kadonnut äitini (Sets, 2017), joka käsittelee rohkeasti suuria tunteita ja pelottavia asioita. Kirjan lapsi on huomannut äidin väsyneen ihan kaikkeen: siivoukseen, siivoukseen ja siivoukseen nyt ainakin ihan ensiksi. Tilanne etenee yölliseen riitaan vanhempien välille ja aamulla- äiti on poissa.


Lapsi purkaa tuntojaan Nalle-koiraan ja koiran kanssa. Ensin vihalla: "Nalle tuijotti minua. Näin, että se halusi kiusata minua ja olla ilkeä." // "Minun tuli hirvittävän kuuma. Olin kuin kiehuvaa vettä isän teekannussa.". Sitten surulla: "Nalle ei vastannut mitään, mutta se kiersi tassut ympärilleni ja halasi minua pehmeästi. Minulta pääsi itku.". Ja sitten taas hepulilla: "Nallelle tuli suklaaviikset, ja minä purskahdin nauruun, niin että kaakaota lensi pöydälle.". Ja lopulta taas vihalla, kun Nalle alkaakin sättimään lapsen äitiä ja koettaa rikkoa vauvakuvan, josta: "Äiti  oli kertonut minulle, että olin siinä vain minuutin ikäinen ja parasta, mitä hän oli koskaan saanut.".



Hannamari Ruohosen kirja on sangen koskettavaa, ja osin vaikeaa, luettavaa. Ruohonen kuvaa lapsen kriisiä tunnemyrskyn kautta. Tarinan kuvitus on yhtä rohkea kuin tekstinsä, joka tekee lukukokemuksesta vieläkin väkevämmän. Tarinassa on myös hyvällä tavalla kevennyksiä, hassutteluja, huumoria, joka auttaa kipeän asian kestämisessä. Alkaapa kirja jopa sanoin: "Eilen tapahtui hassu juttu.". Sillä näinpä usein elämän suurimmatkin asiat saattavat lapsen mielessä asettua: yhtenä pikkujuttuna ja aika isona juttuna, ja samalla jatketaan leikkimistä.


Onneksi kirjalla on onnellinen loppu. Kaikkea ei kerrota, mutta jotakin kuvituksin kuvataan ja mielikuvitukselle annetaan tilaa. Lopun voi kukin lukija täyttää oman tarpeensa mukaisesti. Meillä lapset kuuntelivat tarinaa suurella tarkkaavuudella ja tunteita koettiin selvästi kirjan tarinan mukaisesti. Kirjan loputtua viisivuotiaani totesi sylistäni napakasti, että taisi olla äiti vaan mennyt kyläilemään eikä lapsi tiennyt! Niin sen täytyi olla! Tämä selitys oli hänelle tärkein ja tyydyin vain helpottuneena, ja vähän hämmentyneenä, myhäilemään mukana, että näin varmastikin oli. Samalla tunsin sivullani kuinka vanhempi lapsistani tuijotti tietäväisemmällä katseellaan merkitsevästi, että ehkä asia ei ollutkaan ihan niin. Kävimme salaa yhteisymmärryksen katseen "eihän sitä tiedä" ja hymyilimme toisillemme lohduttavasti. Katsoimme lopuksi vielä kirjan hauskat kohdat ja hassuimmat kuvat- tälle tuntui olevan tarvetta.


Ruohosen kirja ei siis ole ihan perusiltasatulukemistoa. Minun täytyy myöntää, että luin toisen kerran kirjan ihan yksin.
Päivi Heikkilä-Halttusen Helsingin sanomien arviossa , jossa Jari Sinkkonen ihmetteli kolmea uutta rohkeaa lastenkirjaa, viitattiin Ruohosen kirjan olevankin lähinnä aikuisten vertaistuellinen kirja. Sinkkonen taas toteaa kolmea eri lapsen kriisiä kuvaavaa kirjaa kommentoidessaan ja niiden kohderyhmää pohtiessaan, että: "Akuutissa traumaattisessa tilanteessa olevalla lapselle ei välttämättä ole mielekästä lukea kirjaa omaa perhettä kohdanneesta kipeästä aiheesta, kuten isän masennuksesta tai toisen vanhemman äkillisestä lähdöstä." , vaan tärkeämpää olisi vahvistaa lapsen perusturvallisuutta. Tämä on viisaasti sanottu. Ja samalla pohdin, että joskus myös vertaistuellisia lasten kokemuksia kuvaavia kirjoja tarvitaan, jonka kautta lapsi voi tarvittaessaan kokea tai jäsentää omia kokemuksiaan. Sinkkonen pohti Ruohosen kirjassa lapsen projisoivan tunteensa koiraan. Luin kirjaa varmaan hieman eri lailla ja mielestäni kirjan lapsi riehui, vihasi ja suri myös itse Nalle-koiran kanssa, ei vain sen kautta- ja se oli minusta kirjassa hyvä juttu! Ja onneksi lapsi koki tunteitaan lopulta myös ihan oikean ihmisen, rakkaan isänsä kanssa. Ja tunteiden rauhoituttua, isän kanssa turvassa oleskellen, sohvalla pöllöttäen, nakkeja syöden, äidin pörrösukat jalassa ja perusturvallisuutta kainalossa tankaten.
Puhaltelivat varmaan pipejä.


"Sitten me käperryimme saman peiton alle. Minä laitoin silmät kiinni. Unen läpi kuulin isän juttelevan puhelimessa. Hän puhui hiljaa sillä mukavalla ja pehmoisella äänellä, josta tietää, että kaikki on hyvin."

- Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini

8 kommenttia:

  1. Kappas, kirjoitimmekin tästä sitten ihan samaan aikaan!

    Oli kiva kuulla, mitä mieltä teidän lapset olivat tästä. On tosi liikuttavaa, miten lapset tahtovat selittää asiat parhain päin! Mulla on varmaan jo tänään edessä tämän lukeminen lapsille, kun tarttuivat sen verran hanakasti tähän eilen, kun yritin kirjoittaa kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kävin lukemassa kirjoituksesi. Se oli kyllä paljon selkeämpi kuin omani! Ja avasit tuota Sinkkosen ajatusta, koska tosiaan enemmänhän se lapsi kiukkulee koiralle eikä tarkemmin sanota miksi. Minä vain aikuisena sen toki päättelin.
      Olisi kiva kuulla mitä teidän muksut tuumasi :). Oli tässä lapsista ihan hauskoja kohtiakin, tai ehkä minä "luin sen hauskaksi" kuten lapsesi asian toivoivat...
      Kiitos kommentistasi, vielä on kuulemma kolmas blogikirjoitus tulossa :)!

      Poista
  2. HYviä avauksia ja hyvä bloggaus.

    Muutama ei-äidin kommentti "Kerran mietin, että mitä jos lastani kiusataan koulussa ja lapsi jää asian kanssa ihan yksin? ". Koulukiusaaminen on pahimmillaan traumaattinen prosessi, ja joka pilaa lapsen itsetunnon, ja mistä yleensä vanhemmat tietävät viimeksi ja lapsi on jäänyt yksin. Kun kiusaaminen on viety riittävän pitkälle se on jo ilmeiden ym. tasolla ja ei enää juurikaan havaittavaa. Äänekkäät riidat ja lyömiset ovat helpompia selvittää, ja kaatumiset, mihin laitetaan vaan laastari. Lapsi tuskin kertoo kotona, jos häntä kiusataan vanhempiensa vuoksi. Hyvä, jos puhevälit lapseen pysyvät hyvänä.

    Pehmoeläimet ja lemmikit ovat hyviä lapselle hoitamisen ja "tunteiden siirtämisen vuoksi".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kiusaaminen on kurjaa. Ehkä vielä sitä itse pohdin, että jospa lapsemme oppivat myös pyytämään apua ja kokevat, ettei yksin tarvitse pärjätä. Se olisikin iso kulttuurimuutos.

      Pehmot ja lemmikit voi olla todella tärkeitä! Muistaa ja tietäähän sen aikuinenkin, jolla on lemmikkejä :). Sehän on ihan fysiologisestikin tutkittu miten hyvää lemmikin paijaus tekee :)

      Poista
    2. Sinkkosella on minusta järkeviä kannanottoja. Minustakin lapsi ja myös ihminen tarvitsee malleja onnistumisesta ja iloisia hetkiä. Kurjassakin tilanteessa pitää olla toivoa. Lapsi voi joskus kärsiä vieressä voivottelevasta vanhemmasta, minusta jatkuva ja toistuva voivottelu on aika huono tapa tukea lasta.

      Poista
    3. Hyvään kannattaa keskittyä elämässä. Niin kuin kirjassa tehtiin: nakkeja saatiin, isin viekkuun päästiin ja äidin pörröiset lämpimät sukat oli jalassa. Moni juttu oli ihan hyvin. Kiitos kommenteistasi Jokke!

      Poista
  3. Luin tämän Hesarin innostamana 7-vuotiaan kanssa. Tytär tiesi ennakkoon, että aihe on vaikea ja että kirjasta oli kirjoitettu lehdessä. Tytär kuunteli ja eläytyi. Äidin sukkien pelastuminen roskikselta huojensi ja yhdessä pohdittiin, mikä Nalle-koira loppujen lopuksi oli. Kuvituksesta löytyi tavallinen pehmonalle kohtauksista, joissa Nalle-koira ei näy. Nimiösivun kuvassa lapsi kävelyttää pehmonalleaan ja johdattaa näin tarinan juurille. Niin pystyimme lukuhetken jälkeen yhdessä tulkitsemaan koiran eräänlaiseksi leikiksi. Leikiksi, jonka avulla lapsi käsittelee tunteitaan. Lopuksi koin tarpeelliseksi vakuuttaa tyttärelle, että äiti ei katoa, ei, vaikka väsyisikin siivoamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ymmärsin niin, että koira oli lapsen lelu (näköjään sen arvelun olin muokannut tekstistäni pois). Kiva, että tekin luitte kirjan, juttelitte siitä ja kommentoit vielä tännekin :)!

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!