perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kyllä, sanoi Koala

Olen lukenut tämän kirjan useaan otteeseen ja silti en meinaa muistaa mitä kirjan tarinassa oikein tapahtuu. Epäilen, että syy johtuu siitä, että Kyllä, sanoi koala -kirjassa (Lasten Keskus, suom. Katariina Kallio) kuvitus on niin vahva ja upea, että ajatukseni uppoutuu kirjassa lähinnä siihen. Mutta oikeasti kirjassa on myös hyvä tarina: tarina uskaltamisen ja muiden kanssa olemisen tärkeydestä.


Kyllä, sanoi koala -kirja kertoo siis hieman pelokkaasta koalasta, joka jäisi mieluiten vain omaan puuhun. Onnettomuuden vuoksi koala joutuu kuitenkin tulemaan alas ja huomaakin sen olevansa elämänsä tärkein juttu.


Tässä maailmassa tuntuu, ettei mikään ole enää tasaista. Muutoksia tulee niin hurjaa vauhtia, että puoli vuotta jotakin tasaisuutta, vaikkapa työpaikoilla, on lähes uskomatonta. Muutosvastarinta pois se meistä, näin kannustetaan mutta joskus ainakin itsellä (liekö se iän tuomaa viisautta) on jo lähes kyyninen olo jatkuviin muutoksiin. Tekisi mieli ehkä jäädä vähän eukalyptuspuuhun ja keskittyä olennaiseen, ja ihan vain olla tasapaksussa turvallisuudessa.



No jaa. Onhan tämä siis melko hyvä kirja. Vaihtuvuus, uskallus, eivät ne lapsillekaan ole vieraita juttuja. Koko ajan kasvaessa lapset kohtaavat kaikenlaista uutta, joka on usein myös vähän jännittävää.


Millaisissa muutoksissa te elätte? Sanotko kyllä?


"Mutta jos nyt menen alas,
se ei ois hyvä diili.
Maailma on vaarallinen,
siellä vaanii krokotiili!"

- Rachel Bright (kirj.) ja Jim Field (kuv.): Kyllä, sanoi koala

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Missä olet, prinssi hurmelo?

Missä olet, prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus, 2017, suom. rauna Sirola, esittelykpl) on todella kauniisti kuvitettu kirja! Sylvie Misslinin ja Amandine Piun kuvakirjassa on myös toinen elementti, jolla se nousee tavanmaisten lasten kuvakirjojen joukosta: tarina muokkautuu lukijan valintojen mukaisesti.



Pohjana on siis melko tuttu juttu: prinssessoja, linnoja, vaaroja ja prinssejä. Jokaisella aukeamalla on pieni osa tarinaa, jonka lopussa on kaksi vaihtoehtoa kuinka tarinaa voi jatkaa. En tiedä kuinka monta variaatiota kirjasta lopulta voikaan saada mutta usein ainakin meillä satu kiersi alkusivulleen. Aluksi en tykännyt sadun katkeutumisesta vaihtoehtolauseisiin (jotka olivat hieman pitkätkin pienemmälle lapselle) mutta useammalla lukukerralla tarinakin tuntui ihan kivalta, kuten myös sen idea siitä, että tarina muuttui "joka" kerta. Voi vain ihmetellä tekijäparin sinnikkyyttä, että kokonaisuus on saatu hoitumaan.



Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kaunis, herkkä, hauska ja eläväinen kuvitus. Väritysjälki ja värien kaunis käyttö ovat ihastuttavia. Kuvissa on myös paljon pikkukohtia, joita voi äkätä. Uskonpa, että tämä on oikein mukavaa vaihtelua monille perheille, joissa luetaan prinsessakirjoja illat pääksytysten.


"Pikku prinsessat seuraavat polkua. He kulkevat ja kulkevat näkemättä ainuttakaan linnaa. Josefiina on rättiväsynyt. Molempien jalkoja särkee. Mitähän prinsessojen pitäisi tehdä?
Kylvettää jalkojaan puron vilpoisassa vedessä.
Ottaa makoisat torkut pehmeällä sammalella."

- Misslin, Piu: Missä olet, prinssi Hurmelo?

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Karhu joka sanoi pöö!

David Walliams on jo vakiinnuttanut vahvan paikan lastenkirjailijana ja olenkin itse jo löytänyt Walliamsin toistaiseksi selvästi parhaan kuvakirjan, josta tykkäsimme todella paljon lasten kanssa. Mutta harmi kyllä kirja on vielä in english, joten en omaa oikeutta sen esittelyyn blogissani. Mutta myös Karhu joka sanoi pöö! -kirjassa alkaa olla sellaista hyvää hassuttelua (eikä ärtymyksen tasapainottelua, kuten Walliamsin ensimmäisessä kuvakirjassa!), joka viihdyttää mukavasti (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl).


Kirjassa on nimensä mukaisesti vallaton jääkarhu, joka tykkää säikytellä muita eläimiä. Tämä tietysti saa aikaan vaaratilanteita ja suoranaista ärtymystä. Pohjoisnavalle tulee filmausryhmä, joka tarkoittaa sitä, että eläimillä on mahdollisuus tulle KUULUISAKSI!!! Kaikki koettaa olla edukseen, mutta mitää tekee jääkarhu?



Tokihan muut eläimet haluavat laittaa karhun lopulta ruotuunsa. Sillä niinhän se on, että rajansa kaikella. Joskus leikkiminen, pelleily ja vitsailu menee yli ja silloin se ei ole enää hauskaa. Tämä on varmasti jokaiselle tuttua huttua.


Walliamsin kieli sujahtaa mukavalla tavalla ja huumoria on mukavasti hieman seesteisemmän ja normatiivisemman alun jälkeen juuri mukavalla yllätyksellisellä ja hieman överillä tavalla. Olemme lukeneet kirjaa useita kertoja iltasaduksi ja kirja jopa hieman paranee toistojen myötä. Tony Rossin kuvitus on tuttua ja mukavalla tavalla välin sarjakuvamaisempaakin puhekuplineen kaikkineen.

Saako teillä säikytellä? Mikähän jytky meitä illalla odottaa?


"Minä lähden etelänavalle ja
teen ohjelman pingviineistä.
Ihmiset pitävät pingviineistä.
Pingviinit ovat kilttejä!"

- Walliams, Ross: Karhu joka sanoi pöö!

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Tootoo-vaari ja Tötteröauto

Ville Hytönen on mielestäni yksi kovimpia kotimaisia lastenkirjailijoita. Hänen kirjoissa uskalletaan leikitellä kielellä mukavasti ja ollaan usein nonsensen piirissä. Aivan kuten tässäkin kirjassa, kuten jo nimi antaa luvata: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas, 2017, esittelykpl / kirjastokirja). Loistavan ja luokseen kutsuvan kuvituksen on tehnyt Mira Mallius.


Tootoo-vaari auttelee kyläläisiä erinäköisissä rakennuspuuhissa. Keittiö saattaa olla väärinpäin tai Lipi liettualaismopo ihan ruosteessa. Pulmat ovat siis moninaiset mutta onneksi Tootoo-vaarilla on Tötteröauton kaltainen tosi ystävä joka auttaa, vaikkei pyydettäisikään! Mutta miten käy, kun Tötteröauto innostuu saamistaan kehuista ja työnilosta? Aijai, siinä tarvitaan koko kylän apua, jotta saadaan taas Tötteröauto tolpilleen.


Ville Hytösen tarina on hauska ja höperö. Kieli kulkee kauniisti ja sanavalinnat huvittavat. Myös ajoneuvojen ääntelyt ovat ihastuttavan letkeitä tarinan sisällä. Mira Malliuksen kuvitus toimii kirjan tarinan kanssa todella hyvin ja värikkäät kuvat ja hauskat tyypit on "kuin tekstiin tehtyjä". Yhdistelmä on siis napakymppi.


Tällaisia hyväntuulisia kirjoja on mukava lukea useampaankin otteeseen. Lapseni pitivät kirjasta ja nuorimmaiseni lempparihahmoksi osoittautui hauskasti nuori punapipoinen kaveri, jonka ääntä piti toki honottaa asiaan kuuluvalla tavalla.


"Nuoren miehen takana, saman mopon selässä, istui rouva Lampinen, joka huudahti: "Nyt höpinää tötteröön!" "PÖT PÖT!" huusi Lipi liettualaismopo."

- Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Silloin olin tosi onnellinen

Dunne -kirjasarja on parasta lastenkirjallisuuden antia nykypäivänä. Rose Lagercrantzin ja Eva Erikssonin Dunne -sarjassa on minusta sellaista arkisen reipasta, rohkeaa otetta, johon on yltänyt aiemmin esimerkiksi saman maan suosittu kirjailija Astrid Lindqren.


Silloin olin tosi onnellinen -kirjassa (Kustannus-Mäkelä, 2017, suomennos Raija Rintamäki, esittelykirja) Dunnen ekaluokka on päättymässä. Kaikki on niin hyvin ja kesäloma on tulossa. Dunne on kirjoittanut superhittitarinaa, mutta loppua hän ei ole vieläkään keksinyt. Lukijana mietin kirjan alussa, että mitähän tässä kirjassa käsitellään, kun aiemmissa ollaan oltu monessa jännässä ja tärkeässä aiheessa, kuten Dunnen äidin kuolemassa ja koulukiusauksessa. Melkoinen tärsky olikin, kun yhtäkkiä Dunnen isä joutuu tässä kirjassa kolariin ja makaa tajuttomana sairaalassa. Apua, miten tässä käy? Ja lukiessani minun piti vain luottaa kirjailijakaksikkoon ja lukea tarinaa eteenpäin suut auki kuunteleville, täysin hiljaisille lapsilleni se loppuun saakka vieden. Tätä ei voi jättää kesken.


Ja uskomatonta kyllä kirjailijapari kutoo tarinan hämmästyttävällä taidolla alusta loppuun saakka niin, ettei kukaan meistä voi muuta kuin lumoutua tarinan imusta, jännittävyydestä ja samalla myös sen korrektista hauskuudesta ja lämmöstä. Pariin otteeseen ääneni värähti liikutuksesta ja jouduin nieleksimään lähestyvää itkuani, niin kauniisti Dunnen tuntemuksia kuvataan. Tarina on hyvin koskettava ja aidon tuntuinen.


Silloin olin onnellinen kertoo Dunnen kriisin kautta sen, että vaikka elämässä tapahtuukin myös niitä asioita mitä eniten pelkäämme, niin elämä kantaa silti, eikä elämän kauneus siitä kokonaan säry, vaikkakin ajaisi lähes kaiken hetkellisesti raiteiltaan.

Lagercrantz ja Eriksson uskaltaa jälleen kerran käsitellä elämän kokonaisuutta lapsen tasoisesti ja herkän kauniilla sankaritarinalla, missä pieni tyttö Dunne voi kaikesta huolimatta kokea olevansa onnellinen.


***
Omistan tämä kirjoituksen blogikollegan Lukutoukan Kristan muistolle ja otan osaa perheen, sukulaisten, ystävien ja blogiyhteisön yhteiseen suruun.
***


"Dunne korottaa ääntään niin kovaksi kuin uskaltaa:
'HERÄÄ, ISI! MINÄ TÄSSÄ DUNNE!'"

- Rose Lagercrantz ja Eve Eriksson: Silloin olin tosi onnellinen

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät

Jujja Wieslanderin ja Sven Nordqvistin Mimmi Lehmän ja Variksen seikkailut ovat monelle perheelle hyvin tuttuja juttuja. Meidän lukemisemme on kummallisesti vielä rajoittunut näihin uusiin sarjakuvakirjoihin, vaikka ihan hyvin voisimme lukea niitä muutoinkin. Liekkö Mimmi & Varikset aina kirjastostani lainassa, kun en koskaan törmää niihin?


Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät -kirja sisältää neljä sarjista. Kirjassa eläimet suunnittelevat retkeä, kokeilevat temppuja, katselevat koiranpentuja ja viimeisessä tarinassa Mimmi kyläilee Variksen kotona (tämä oli jostakin minullekin tuttu- oliko tämä kohta elokuvassa, jonka joskus katsoimme?). Mimmi on ihanan rauhallinen tyyppi, joka ottaa elämän hieman naiivinkin relasti. Varis taas jaksaa känkkäränkkäillä ja osaa vetää asioista negatiivisen puolen ja keskittyy lähinnä siihen, että saa syödäkseen.


Luimme sarjiksia pari kappaletta kerrallaan, iltasatuina ja viihdyimme koko porukka. Sarjiksissa on aimo annos hyvää tuulta ja reipasta otetta. Variksen naljailut ovat lapsistani hyvin hauskoja ja siinä ohessa tarinat koskettavat mukavasti perusarkijuttuja, kuten miten toisella voi jutella ja niin edespäin.


Lasten sarjiksia löytyy niin vähän, että annan tälle sarjakuvasarjalle supersuosituksen. Kuvituksen värikkyys, ilmeikkyys ja realistisuus sekä tarinoiden lämmin höpertäminen karkoittaa arkimurheet kuusen latvaan- ja ylitse!


"- Täällä tuoksuu viinereiltä, Mimmi.
- Niinkö?
- Kraak, sin näytät ihan viineriltä, Mimmi!
- En kai?"

- Jujja Wieslander ja Sven Nordqvist: Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät (Kustannus-Mäkelä, suom. Terhi Leskinen, 2017, esittelykirja)

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Pääsenkö minäkin mukaan?

Silloin kun minä olin lapsi, oli trendinä tehdä erilaisia kaverien kerhoja: oli lemmikkikerhoa ja jopa Madonna-kerho! Mutta pääsikö kaikki mukaan? No ei varmasti. Siinäpä sitten teit oman kerhosi. Pääsenkö minäkin mukaan? (John Kelly ja Steph Laberis, suomennos Terhi Leskinen, 2017, Kustannus-Mäkelä, esittlykpl) menee just näin.


Ankka haluaa milloin kenenkin eläimen kerhoon ja vaikka kuinka hän yrittää sopeutua vaatimuksiin pääsee lopulta suusta vain hänelle ominainen ...KVAAAK! Minkäs mahdat, kun olet syntynyt KVAAK suussasi? Mutta aika ilkeää on, kun ankka kuulee kerta toisensa jälkeen, ettei ole kerhoon soveltuva. Mutta onneksi ankan pokka pitää ja hän perustaa kerhon, johon kaikki ovat tervetulleita.



Kirja on kirjoitettu hyvällä temmolla, huumorilla ja siinä on hyvä opettavainen tarina. Suomennos on onnistunut loistavasti ja teksti juoksee kuin itsestään. Ja tokihan kirjasta löytyy sopiva määrä toistuvuutta. Kuvitus on ilmeikkään hauska ja toimii sujuvan tekstin kanssa täyteläisesti.


Oliko sinun lapsuudessasi kerhoja ja missä sinä olit (sait olla)?

Tänne Sinisen keskitien kerhoon kyllä sopii kaikki mukaan ja ilahduttavaa onkin huomata miten täällä käy päivittäin useita satoja lastenkirjojen vilkuilijoita. Harmi vain, että bloggaustahtini on vähän hidastunut, mutta toivottavasti löydätte silti mukavia kirja-aarteita kerhostamme ja sieltä irl-kirjahyllyistä :)!


"Sinä olet juuri sitä, mitä me haemme Meidän kerhoomme."

- Kelly ja Laberis: Pääsenkö minäkin mukaan?

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Kuka kykkii pytyllä?

Kuka kykkii pytyllä? kertoo nimensä mukaisesti siitä, että joku jumii pöntöllä ja kirjan ideana on arvailla kuka siellä mahtaakaan olla. Ja koko kirja on kirjoitettu lorutellen. Kuka kykkii pytyllä? on siis suoranainen vessakirja- muista pestä kätesi (Kustannus-Mäkelä, 2017, suomennos Raija Rintamäki)!


Pääasiallisestihan kaikki kakkapissijutut ovat lapsille varmaa kikatuskamaa. Kuitenkin tämän kirjan kanssa ei oikein päästy oikeisiin sfääreihin (heh) ja kirja ei lopulta saanut toivottua superhihittelyä, vaikka luin sen useampaan otteeseen. Mutta kokeilkaapas te!


Kirja on pahvisivuinen ja hyvin lyhyt sekä siinä on hauskat sivukuvat, jotka viittaavat kulloiseenkin vessaepäilyyn ja sopii pienenkin käden näppäiltäväksi. Kirja muistuttaa lopulta myös käsien pesusta, joten sinänsä kirja on oikein hauska opus noin taaperoikäiselle luettavaksi (potalla?). Opetuksensa puolesta tätä kirjaa voi lukea näin flunssa-aikoina vaikka pienen ihmiselämän.



"Minä täällä teen vain niin kuin ÄITI aina opettaa."

- Jeanne Willis ja Adrian Reynolds: Kuka kykkii pytyllä?

torstai 23. maaliskuuta 2017

Karhun kirjasto

Joskus, kun ottaa lastenkirjan käteensä, niin sitä melkein osaa arvata kirjan kannesta millainen tarina sen sisältä löytyy. Karhun kirjasto on juuri sellainen. Oletusarvonani oli söpö eläintentarina, hieman hätäisesti ja köykäisesti tehdyllä tarinalla, jossa pääasia on ylistää lukemisen ihanuutta. Luultavasti pikkuisen liian söpö makuuni, mutta kirja kirjoista on sellainen must mistä kirjafanit tykkää vaikak väkisin. No miten kävi?


Karhun kirjasto on Poppy Bishopin ja Alison Edgsonin tekemä lastenkuvakirja (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl), jossa eläinkaverukset lukevat vuodesta toiseen jo melkoisen rähjääntynyttä kirjaa. Ainoaa, mikä heillä on. Käykin niin, että ulkoa löytyy uusi kirja, jonka tarina on niin ihana, että kaverukset miettivät hetken voisiko kirjaa pitää vielä edes hetken lisää... Mutta rehellisinä eläimiä päätyvätkin palauttamaan kirjan sen osoittamaan palautuspaikkaansa. Joka on karhun kirjasto, toisella puolen metsää.


No niin, tarina kuulostaa heppoiselta mutta uskokaapa pois, että tässä on mukavaa napakkuutta,  kielellistä höpöttelyä (onomatopoeettisia sanoja!) ja jopa yksittäinen viittaus klassikkosatuun, joka kokonaisuudessaan yllätti ainakin minut. Karhukaan ei ole aluksi mitenkään iloinen siitä, että eläimet ovat tulleet tonkimaan hänen kirjastoaan,vaan on oikeastaan aika vihainen (olisin minäkin jos kirjani välistä löytyisi KOKONAINEN hilloleipä). Mutta tajuttuaan yhteisen rakkautensa kirjoihin, eläimet saavat luvan olla karhun kirjastossa kauemmin ja eläimet tutustuvat toisiinsa. Tarinassa on mukava ote tunnetta, joka piti myös minut lukijana paremmin tarinan mukana. Tarina ei myöskään ole lälly, mutta silti siinä on aimo annos mukavaa olotilaa, mikä täyttää minun silmissäni täydellisen iltasadun kriteerit.


Uskonkin, että tämä kirja tulee olemaan yksi kevään luetuimmista iltasaduistamme. Kuvitus on täyttä Alison Edgsonin suloista ja lempeää tyyliä, mikä on ainakin meille hyvin tuttu- ja turvallinen.


Mitä iltasatua teillä luetaan tällä hetkellä kerta toisensa jälkeen?
Huomasitteko muuten tämän uutisen viime viikolla? YLEN sivulle KLIKETIKLIK.


"Kuka on jättänyt kanteen tahmaisia tassunjälkiä?' se mörähti.
'Ja kirjan väliin KOKONAISEN hillovoileivän!' se murahti.
'KUKA ON LUKENUT KIRJOJANI?'"

- Bishop, Edgson: Karhun kirjasto

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Oivan pallo

Oivan pallo on Katri Tapolan kirjoittama ja Karoliinan Pertamon kuvittama uutuus (Sets, 2017, esittelykpl). Kirjailijakaksikko, vai kirjailijaklassikkokaksikko, jonka uutuutta ehdinkin jo odottaa kuin kevään aurinkoa.


Oivan pallossa, tarina pyörii suussa oivallisen pallomaisesti. Oiva kokee kevään hiekkalaatikon reunalta ja äiti toivottaa hyvää kevättä. Kevätleikkeihin kuuluvat puroleikit, kevään merkkien bongailu ja ihanan keltainen ilmapallo. Mutta oi voi, pallo karkaa: "Tuli iso itku. Äiti otti Oivan syliin. Voi Oiva, äiti lohdutti.".


Onneksi paikalle saapuu arjenprinssi, naapurin Niilo, joka pelastaa pallon puusta. Ja sitten kirjassa kuvataan mitä oivallisemmin keltaisen pallon ihanuutta: "Oiva juoksi vesimyllylle. Pallo tuli perässä. Oiva uitti purossa laivaa. Pallo tuli perässä. (...)". Tämä kohta sai meidät kikattamaan mukana!

Tarina on ihanan rauhallinen, arkisen kaunis kuvaus keväästä, perhearjesta, lapsuudesta ja elämän pienistä iloista. Ja se miten tärkeä lapsi on, juuri sinä, Oiva. Se sai minut viivähtämään omissa kotiäitivuosissani, silloin vielä oli aikaa (tai taitoa) pysähtyä hiekkalaatikon reunalle ja katsella luonnon pieniä ihmeitä. Tapolan ytimekkään runolliset sanat ja Pertamon haaveilevan kauniit kuvat antavat ajatuksilleni keltaisen pallon, joka leijailee keväisellä taivaalla.


Voi että miten ihanaa on, että on kevät, on aurinko, on uuden alku.
Ja on kotimaisia lastenkirjoja, kuten Oivan pallo.
Täydellinen, arkisen ihana kirja kaikille vauva- ja taaperoperheille, joka toimii aivan hyvin myös leikki-ikäisen kanssa. Oivan pallo on suloinen muistutus kaikista elämämme keltaisista palloista, eli toivosta ja muista pienistä, iloisista asioista, joilla jaksamme eteenpäin.


"Äiti otti oksan ja piirsi sillä hiekkaan.
- Siinä lukee nyt OIVA, äiti hymyili."

- Tapola, Pertamo: Oivan pallo

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaunotar ja Hirviö

Klassikkoja on aina mukava lukea uusiin kuosiin laitettuna. Kaunotar ja hirviö on saanut uudet vaatteet Timothy Knapmanin ja Christopher Flintin käsien kautta (Otava, 2017, suomentaja Satu Karhu). Kirja on itseasiassa pahvipaketissa, josta saa koottua linnan, jolla voi kirjan jälkeen (ja sitä ennen, kuten meillä kävi) leikkiä tarinan juonta tai muuta linnaleikkiä.


Kirjan tarina on hieman erilailla tulkittu ja lyhennelty sadusta, jota olen aiemminkin eri tulkinnoilla lukenut. Tässä kirjassa Kaunottaren isä jää myös kiinni ruusuvarkaudesta ja lupaa antaa tyttärensä hirviölle, jotta Hirviö päästää isän varkaudesta mutta Kaunottaren linnassa oloa kuvataan enemmänkin ihanaksi linnaelämäksi Hirviön kanssa, toisin kuin muissa versioissa, joissa vankeus näyttäytyy enemmän. Hirviö on suloinen ja pääosin hymyilee, kuten Kaunortarkin.



Kirjan kuvitus on lähes ärsyttävän nykyaikaista. Se toimii taatusti kaikille lastenohjelmien fanittajille ja on täten nykypikkusilmille mitä täydellisempää antia. Mikä lie, että minua se alkoi jo vähän puuduttamaankin, vaikka itse asiassa valitsin kirjan kauniin kannen ja kuvituksen takia.



Luetaanko teillä klassikkosatuja ja mikä on lempparinne? Entä mietä mieltä olette kirja-lelu -yhdistelmistä? Meillä ainakin kirjan linna on nyt aktiivisessa leikkikäytössä. Toisaalta linna jotenkin hauskasti muistuttaa itseäni vanhoista paperinukkeleikeistä, joita vielä itse jonkin aikaa lapsena leikin. Myös tässä linnan mukana tulee ns. paperinuket (melko kestävän oloista pahvia) mukana.


"Joka aamu Kaunotar ja Hirviö etsivät
kirjastosta uuden kirjan."

- Knapman, Flint: Kaunotar ja Hirviö

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Harry Potter ja Azkabanin vanki

Harry Potter ja Azkabaninvanki on J.K. Rowlingsin kolmas Potter -kirja ja tätä aloittaessani mietin, että hui hui, tässä oli niitä kamalia ankeuttajia, että mitähän tästä vielä tuleekaan. Itkua ja painajaisia? Ja pöh. Ei tullut, vaan koululaiseni Potter-into vaan sai sitä hurjempia kierroksia! Nyt Pottereita kuunnellaan äänikirjoina, leffat on katsottu kolmen ensimmäisen osalta ja jos kannan kirjastosta Potter -aiheisia "tieto"kirjoja, ne selataan ja osin luetaan ahnaasti...


Azkabanin vanki -kirjassa Potterin elämään astuu uusi ihminen, Sirius Musta. Pääasiallisesti Sirius Musta näyttäytyy kirjassa hulluna tappajana, joka onnistuu pakenemaan Azkabanin kauheasta vankilasta ja jonka vuoksi Tylypahkaankin otetaan ankeuttajia, noita kamalia kasvottomia huppupäitä, jotka voivat suudella sielusi ikuiseen ilottomaan tyhjyyteen...  Potter koettaa opiskella ja harjoitella huispausta mutta samalla kielletyt retken Tylyahoon salaisen kartan ja näkymättömyysviitan kanssa ovat hyvin houkuttelevia vaihtoehtoja. Entä miten Hermione voi opiskella monta ainetta yhtä aikaa? Voiko osa velhoista ja noidista muuttua myös eläimiksi? Miksi professori Lupin sairastelee täydenkuun aikaan? Miten käy Hagridin rakastamalle Hiinokalle? Ja monta muuta tarinaa ja kysymystä, tässä kirjassa niitä riittää. Ja siksi me luimme kuin hullut tätä joka ilta ja (minun) suu vaahdossa.

Harry Potterit ovat vieläkin loistavia kirjoja. Lapseni päästi suustaan, että elokuvat ovat vielä parempia kuin kirjat. EIIIIIII! Minä en hyväksy kuulemaan tuota korvillani. Kuulemma myös äänikirjoja voisi lainata jo kirjasarjaa eteenpäin. EIIIIIIII! Minä en lainaa, sillä aion lukea jokaisen ääneen. Vaikka olenkin kuulemma melko hidas, eikä ääneni ole veikeä äänisen Vesa Vierikon (ääni kuuluu minusta ikuisesti vain Puluboille!), mutta minä sentään lausun (nykyään) Hermionen nimen oikein, joten pidätän oikeuden lukea nämä kaikki kirjat lapselleni ääneen.

Neljäs on menossa!


"Kukaan ei oikeastaan pitänyt taikaeläinten hoidosta, josta oli ensimmäisen hurjan oppitunnin jälkeen tullut suunnattoman pitkäveteistä. Hagrid näytti menettäneen kaiken itseluottamuksensa. Oppitunti toisensa jälkeen kului nyt opetellessa, miten hoidetaan fletkumatoja, joita tylsempiä otuksia ei taatusti paljon ollut olemassa."

- J.K. Rowlings: Harry Potter ja Azkabaninvanki (19. painos, 2007, suom. Jaana Kapari, Tammi, oma hylly)

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Paijaa vielä pikkuisen

Jörg Mühlen Paijaa vielä pikkuisen on kaunis pahvisivuinen kirja vauva- ja taaperoperheille. Nykyään kaikki on niin toi-min-nal-lis-ta, osaammeko enää paikallaan ollakaan, niin myös lastenkirjoihin on rantautunut tämä toiminnallisuus, tai kirjan kanssa "keskustelu". Tämä on selvästikin lapsista tosi kiva asia lastenkirjoissa. Yksi lapseni lemppari vastaavista kirjoista on Jack Ticklen Höpsö Hönttösaurus, jota ollaan luettu tuhat kertaa. Varmasti.


Paijaa vielä pikkuisen (loistava suomennos nimelle!!) tarina on siis mahdottoman arkinen ja yksinkertainen. Pikku pupu on menossa nukkumaan ja tarvitsee apua tyynyn pöyhinnässä, silityksessä, iltapusussa ja peiton laitossa (mutta iltasatua ei lueta, hmph!). Kirja kehottaa kuulijaa tekemään nämä asiat "leikisti" kirjan pupulle. Kirjassa ei ole kosketeltavia pintoja tai luukkumaisia peittoja, kuten voisi kuvitella. Ne kyllä sopisivat kirjaan oikein hyvin pienenä lisänä. Mutta menee tämä oikein hyvin näinkin.



Vauva- ja taaperokirjoissa yleensä suurimmat hitit ovat ne joissa ollaan vauvan arjen ja tutun ja turvallisen äärellä ja mahdollisemman simppelisti. Tässä kirjassa se toteutuu oikein hyvin. Kuvitus on ihanan rauhallista, tekstiä vähän ja tarina yksinkertainen. Kun on vauva, ja vielä taaperokin, hyvin moni asia on uutta ja opittavaa tulee päivittäin arkiasioista niin että päässä paukkuu. Silloinpa siis, kun joka päivä tupsahtaa uusi hammas suuhun tai opit kymmenen uutta sanaa (muun muassa vauvakirjojen perinteisen: ksylofoni) on aivot niin kuormittuneessa tilassa, että mahdollisemman junnaava ja helppo kirja on kuin kissan hyrräystä vauvan ololle ja aivoille. Kirjan tarina ei paljon aikuisen päätä huimaa, mutta sen kokeminen, kun lapsi nauttii, kikattaa ja rentoutuu kirjan äärellä, antaa toivottavasti aikuiselle sellaisen endorfiinipöllyn, että hommaa jaksaa vielä sen 999 kertaa uudestaan.


"Sano simsalabim -
ja pupu vilahtaa vuoteeseen!"

- Jörg Mühle: Paijaa vielä pikkuisen (suom. Maisa Tonteri, Lasten Keskus, 2017, esittelykpl)

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Karhu ja Kaniini, kaverin kamalat tavat

Erittäin kutsuvan näköinen, laadukkaasti kuvitettu kirja Karhu ja Kaniini kutsui minut ja lapseni luokseen yhteislukuun. Tämä kirja on pituudestaan (yli 100 sivua) huolimatta mahdollinen kirja lukemaan oppineelle (ei sitä aloittavalle) lapselle. Sen kuvitus on tekstin suhteeseen suorastaan runsasta ja kohderyhmäänsä nähden kuvitus on minusta, uskallanko sanoa, yllättävän laadukasta.



Karhu ja Kaniinin tarina on niin ikään hauska tarina siitä, kuinka kärtyisä Kaniini ja talviuniltaan herännyt Karhu kaverustuvat, klassisen susijahdinkin kautta. Tarina ei lopulta ollut mielestäni kovin kummoisa, vaikkakin se sisälsi kohdan, jossa Kaniini kertoi syövänsä omaa kakkaansa, joka sai toki koululaisessa ansaitut hihitykset aikaan ja toivotut katseet, jotka kielivät siitä mielihyvästä että sai lukea ääneen jotain näin höperöä- ja luvan kanssa. Valitettavasti kakan syöminen ei kantanut minun  mielenkiintoani ihan sadan sivun verran, mutta onneksi kuvitus kantoi. Luimme kirjan kahdelta istumalta (yht. noin puolituntia, lapsi luki pääosan kirjasta).



Summa summarum, olen todella iloinen, että tällaisia "ensi"lukukirjoja julkaistaan, joissa tekstin ja kuvituksen suhde on tässä määrin ja kuvitus on todella laadukasta ja kutsuvaa ja tarinassa on huumoria! LOISTAVAA! Ja näitä lisäää!!!


"Jaaha, karhu tuumi, kaniini meni kai syömään. Tai kakalle. Tai syömään kakkaa."

Julian Gough ja Jim Field: Karhu ja Kaniini, Kaverin kamalat tavat (2017, Otava, suomennos Peikko Pitkänen, esittelykpl)

perjantai 24. helmikuuta 2017

Siilin laulu

Huomaan, että otan yleensä kirjastosta kirjoja, joiden ajattelen olevan hyväntuulisia, melko nopeasti luettavia ja arki-iltojemme mukavia lämmittäjiä. Siilin laulu kuulosti hieman tästä genrestä poikkeavalta, koska tiesin sen käsittelevän isovanhemman menetystä. Kuitenkin lukukokemukseni olikin niin upea, että olin suorastaan mykistynyt.


Siilin laulussa pieni lapsi on menettänyt isoäitinsä. Isoäidin kodissa tuoksuu muistot. Kuvat, asiat, ne tulvivat mieleen. Miten ihania muistoja mummoon liittyykään. Sitten pihasta löytyy siili, joka ei liiku. Lapselle tulee hätä, se täytyy pelastaa! Arvi-lapsi jopa käy siilin luona keskellä pimeintä yötä, jotta siili varmasti toipuisi, pelostaan huolimatta. Ja niin siili tervehtyy- ja lähtee omille teilleen. Ja Arvi itkee. Hän itkee siilin nappisilmiä siinä missä isoäidin ääntä, jota ei muista enää kunnolla.



Marika Maijalan laadukas, varma kuvitus on saanut tässä kirjassa uskomattoman aisaparin uudesta lastenkirjailijasta Sanna Karlströmistä. Karlströmin kieli heläjää suussani ja tarinaa on uskomattoman hyvä lukea ääneen. Karlström on runoilija ja tämä proosallisuus, uskomaton kuvausten voima välittyy todella taidokkaasti ja silti lapsen mukaisella tavalla Siilin laulussa. Kieli muistuttaa minulle Katri Tapolan rohkeaa tapaa kuvailla maailmaan lapsen silmin, pienin yksityiskohdin ja koko maailmaa syleillen. Karlströmin kuvailu sanoittaa upeasti erilaisia tunteita rakkaudesta, pelkoon ja suruun saakka.


Tämän kirjan lukemisen jälkeen huokaisin ääneen: Olipa kaunis kirja! En siis mykistynyt, vaan hurmaannuin.


"Olkoon pimeä piha. Ei pimeässä ole mitään pelättävää, Arvi tuntee tämän pihan jokaista pikkukiveä myöten. Pian on aamu ja värit palaavat."

- Sanna Karlsröm ja Marika Maijala: Siilin laulu (S&S, 2016, kirjastolaina)