tiistai 4. heinäkuuta 2017

Mitä sä rageet?

How cool is this book? Tosi cool! Nyt nimittäin on Lasten Keskus julkaissut todella hienon nuorten (ja nuorten aikuisten) tietokirjan Mitä sä rageet? (2017, esittelykpl). Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin loistavasti kuvittama kirja on täyttä timanttia! En tiedä, mutta lieneekö kyseessä ensimmäinen näin suoraan nuorille tehty tunnekasvatusopus? Ainakin itselleni tämä oli sellainen ja isolla jysäyksellä.


Tunnekasvatus on aikamme sana. Siitä ei "meidän nuoruudessa" puhuttu mutta olen ajatellut, että ehkä tunnekasvatus on aiemmin sisältynyt esimerkiksi uskontojen oppeihin ja sisältöihin. Nykyään sosiaaliset taidot, erilainen viestintä jopa esiintyminen on melko arvostettu asia. Nykynuoria katsoessani saatan usein ihailla heidän itsevarmuuttaan ja ulospäinsuuntautumistaan. Nuoruuteen ja kasvamiseen yleensä liittyyy kuitenkin myös paljon kipukohtia, muuttuvaa kroppaa ja pääkoppaa, ajatusmaailmaa ja hämmennystä. Tunteet ailahtelevat murrosiässä ja tuon ajan tarkoituksena on myös kokea tunteiden aaltoilua ja rajakokemuksia, jotta opimme tuntemaan itsemme- sietämään itsemme erilaiset puolet, moninaiset tunteet ja jopa säätelemään niitä.


Mitä sä rageet antaa loistavasti tietoa nuoren kasvusta ja kehityksestä ja erilaisista tunteista. Jääskisen sanat ovat helppolukuisia ja osuvia. Ne eivät paasaa tai ragee, vaan ovat kirjoitettu nuorten omalla kielellä ja kansantajuisesti. Tietoa on pienissä, täysin sopivissa määrissä, jota koristaa Pelliccionin mielestäni loistavasti osuva kuvitus. Tietoa tasapainottaa myös lukuisat erilaiset rentoutumis- ja tunteiden tunnistus- ja säätelyharjoituksia, jotka painottavat nykyaikaisesti hyväksi havaittuja toimintamalleja, kuten hengitysharjoituksia ja sen säätelyä. Kirja on voimavara- ja ratkaisukeskeinen ja huokuu hyvää mieltä, rauhaa, hyväksyntää ja sydämellistä tsemppausta. Vaikeistakin jutuista selviää! Ihan totta!


Näin heinäkuisena päivänä voisin lupailla Mitä sä rageet kirjalle onnea ja menestystä. Olenpa Lasten Keskuksen somen kautta jopa huomannut, että kirjailijat ovat päässeet esittelemään kirjaa telkkariin ynnä muuta, joten toivottavasti kirjan äärellä oleva pöhinä tarttuu myös sen varsinaiseen kohderyhmään: nuoriin. Ja samalla, kirja on aivan LOISTAVA opus aikuiselle (itselleen oman tunnekasvatuksensa tukena), vanhemmalle (ymmärtämään nuoren ja lapsen normaalia kasvua ja kehitystä) sekä kaikille, jotka toimivat lasten ja nuorten kanssa. Vuoden tietokirja? Hyvin vahvoilla.


Lämmintä kesää kaikille ja rentouttavia joutenolon hetkiä reippaampien puuhien lomassa ja lempeitä hengähdyksiä! Ylen sivuilla oli hyvät vinkit lomalle laskeutumiseen, jonka mukaan se olisikin hyvä aloittaa jo rikkomalla viimeisellä työviikolla piintyneitä rutiineja. Minäkin vietin työtovereitteni kanssa aamuhetkiä kahvipöydän äärellä, mitä en yleensä arjessa koskaan ehdi, istahdin ruokatauolla hyvin mielin hetken pidempään ja teinpä jopa taukojumppaa ja suoristin itseni välillä jumppamatollekin! Rage-kirjasta löysin myös yhden lemppari mielikuvaharjoituksen, jossa aluksi hengitellään ulos stressin aiheet, mitä ahdistuksia, mietinnänaiheita, mielipahaa sattuukin olemaan ja kuvitellaan tuon aate jokaisella uloshengityksellä joksikin väriksi, vaikka ruskeaksi. Pikku hiljaa hengitellessä tuo väri haalenee ja voi alkaa hengitellä sisäänpäin jotakin voimauttavaa väriä, vaikkapa keltaista tai vaaleansinistä, mikä se juuri sinulle sopivalta tuntuu. Ja jokaisella sisäänpäinhengityksellä väriä tulee sisällesi ja ulospäin hengityksellä väri leviää ympäri kroppaasi, ihan sormen ja varpaiden päihin asti. Siinäpä on hyvä nyt olla.

Jään tämän myötä myös blogikesälomalle, joten toivottelen hauskoja lukuhetkiä kaikille ja mukavaa kesää! Tavataan taas elokuussa :)!


"Ajatukset vaikuttavat oloomme ja siksi ne kannattaa valita huolella. Mutta ennen kuin voit valita ajatuksiasi, sinun täytyy tulla niistä tietoiseksi. Se tarkoittaa, että sinun täytyy ensin huomata mitä ajattelet."

- Anne-Mari Jääskinen ja Sanna Pelliccioni: Mitä sä rageet?

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Tiina Konttilan ja Anne Muhosen toinen Sirkus Rinkeli -sarjakuvakirja on ilmestynyt! Näin kesäkeleilläkin on hauskaa istahtaa välillä varjoisampaan paikkaan ja rauhoittaa itsensä vaikkapa kotimaisen sarjakuvan ääreen. Ja hyvänen aika, kotimaista sarjakuvaa lapsille, se on suorastaan sellainen helmi simpukassa, jonka äärelle todellakin kannattaa kerääntyä. Siis hyvin harvinainen.


Suuressa taikajahdissa mennään nopeassa vauhdissa itse asiaan. Sirkukseen tupsahtaa hihittelevä kirjekuori, joka osoittautuu karkaavaksi taiaksi, jonka Pitkämies niminen henkilö on saanut taikakurssiltaan pohdittavaksi. Kummallisia tapahtumia alkaa sattua ja yhtäkkiä sarjakuvan ruskeavalkoinen värikin muuttuu moniväriseksi! Puusta löytyy mummo ja mitä kaikkea. Tarina soljuu hauskalla ja vauhdikkaalla tavalla eteenpäin, kun taikaa metsästetään pitkin kirjan sivuja.


Suuri taikajahti on mukava pieni seikkailu, jossa on mukana lapsille usein toimivaa pieruhuumoria, mutta kohtuullisissa määrin. Aluksi sarjakuvaa lukiessani yritin etsiä hahmojen kuvauksia, mutta kansisivuilta löytyi vain kuvat ja nimet. Tarina polkaistaan siinä määrin vauhtiin (mikä on hyvä), että aluksi olin hieman häkeltynyt mitä siinä tapahtuu, pian kuitenkin minäkin pääsin seikkailun mukaan ja nautiskelin etenevästä tarinasta. Samalla mietin, että kun lapsi tutustuu sarjakuviin ensi kertoja on varmasti tärkeää, että aikuinen on tässäkin ensin apuna, niin ikään opettamassa kuvalukutaitoa, jotta lapsi pysyy tarinan kärryllä. Itsekin luen romaaneja, en sarjiksia, joten huomasin, että kuvalukutaitoni on karissut käyttämättömyyttään.



Suuri hatun nosto Sirkus Rinkelin sarjakuvan tekijöille, sillä on todella mahtava asia, että lasten kotimaista sarjakuvaa tehdään ja vaikka omin voimin! Ja kyllä, Suuren taikajahdin jälkeen jäin vain odottamaan lisää Rinkelin sarjiksia, joita olisin mielellään lukenut vaikka samasta niteestä lisää!

Kotimaista herkkua on ihmetelty ilolla myös Lastenkirjahyllyssä.


"Tuntuuko teistäkin, että tänä aamuna asiat ovat tavallista enemmänkin... kummallisia!"

- Tiina Konttila (tarina) ja Anne Muhonen (kuvitus): Sirkus Rinkeli ja Suuri taikajahti (2017)

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Meren eläviä

Kirjojen kautta voi opetella monenmoista. Kuten viime bloggauksistakin huomaa, kirjoja on nykyään monenlaiseen lukuun: voi löytää ja yhdistää matikkaa, historiaa, peli-intoa tai vaikkapa hahmottamisen perustaitoja ja iloa kuvituksen voimasta, kuten tässä kirjassa.


Neiko Ng:n kuvittama Meren eläviä on etsimiskirja (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl). Kirjasarjaa on ilmestynyt myös: Villieläimiä, Kulkuneuvoja ja Dinosauruksia. Iloisen värikkäät ja raikkaan isot, pahvisivuiset kuvat kutsuvat leikki-ikäisiä luokseen. Ja käy tämä mielestäni vaikka alkuopetusikäisellekin.


Koko aukeaman kokoisista hauskoista kuvista voit etsiä sekä alalaidasta löytyviä kuvia tai sitten sivun ylälaidassa olevan tekstin mukaisia asioita, kuten: "Mitä hylkeet syövät?". Kirjan takana sanotaan, että kirjasta voi myös opetella lukemaan sanoja. No, näin voi tehdä joka kirjasta, mutta kun tässä kirjassa asiaan lasta kannustetaan, olisi teksti voinut mielestäni olla vaikka isoin kirjaimin ja kotimaisessa versiossa myös tavutettuna.


Näköaisti on tärkeä aisti oppimisessa. Siksi myös nämä hahmottamista ja näönvaraista päättelyä vaativat kirjat ovat tosi hyviä tarinakirjojen rinnalla. Kirjojen äärellä vanhempi ja lapsi myös harjoittelevat yhdessä keskittymistä ja yhteisen keskittymisen kohteen jakamista, ihan kuten ympäristössä liikkuessaan ja havaintoja jakaessaan: "Oi, katsopas tuolla menee orava!".

Pahvisivuisena kirjana tämäkin kirja sopii siis jo melko pienille lukijoille- ja harjoittelijoille.
Kirjojen lisäksi kaupoista löytyy nykyään paljon erilaisia tehtävävihkoja ja puuhakortteja, joissa harjoitellaan mukavalla tavalla samoja juttuja. Perinteisiä leikkejä: rakenteluja, palapelejä ja piirtämistä unohtamatta!


"Katso kuinka paljon kaloja piileksii koralleissa."

- Neigo Ng: Meren eläviä

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Julia syö kaiken

Hellurei kaikki taaperoiden vanhemmat! Julia -kirjoja on tullut lisää! Eva Erikssonin ja Lisa Moronin (äiti ja tytär) Julia -sarja on ihan täysi klassikko jo syntyessään. Kirjan taustalta löytyy Lisan oma Julia -tytär ja ehkäpä siksi tarinat ovat aitoudessaan äärimmäisen osuvia.


Julia -kirjojen teksti istuu napakasti ja mukavasti suuhun (hehe) ja sitä on juuri sopivasti taaperolle ja isommallekin luettaessa. Olen lukenut tämän Julia syö kaiken (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl) vähintäänkin kymmenen kertaa, koska se on tosi hyvä iltasatu. Se on lyhyt, se on hauska, se on sympaattinen ja se heittää päivän huolet hus pois! Ja kuten sanottuna, se on niin aito.

Julia syö kaiken Julia syö kaiken -kirjassaan. Onneksi ei itse kirjaa, kuten aikoinaan kuopukseni tapasi tekemän. Julia maistelee ulkona hiekkaa, sisällä muovailuvahaa ja jopa koiranruokaa. Mutta ruoka ei maistu tietenkään, EIPÄ TIETENKÄÄN! Mutta jälkkäri saattaisi kyllä mennä... Miten tuttua!


Tarina on siis tuttu kaikille vauvojen ja taaperoiden vanhemmille. Suun kautta lapsi tutustuu maailmaan, ja se on hyvä se, vaikkakin aikuiselta se vaatii kovasti vahtimistyötä. Juliakin ehtii maistaa jo JÄNIKSENPAPANOITA! Minkäs autat, kun oli niin kiehtovan näköisiä pallukoita...


Hauska juttu, että isommat lapseni tykkäävät silti näistä kirjoista, vaikka kohderyhmä on selkeästi pienemmät lapset. Ehkäpä kirja on hauskasti itsetuntoa pönkittävää, että on jo isompi eikä noin hölmö. Samalla saa ehkä kuvitella miten kivaa oli olla pienempi ja hölmömpi? Kirjan kautta ollaan myös muisteltu (muttei maisteltu) mitä kommelluksia lapsen Julian ikäisenä itse puuhasivat.

Julia on kaikin puolin niin söpö tapaus, uskomattoman mahtavan Eva Erikssonin kuvituksenkin ansiosta, ettei tuota vipeltäjää auta muuta kuin rakastaa.
Mielestäni Julia -kirjat pitäisi löytyä kaikkien lapsiperheiden kirjakaapista ja ihan omana.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni!
Blogissa esitellään vielä pari lastenkirjaa ennen heinäkuuta ja sitten blogi jää todennäköisesti kuukauden kesälomatauolle. Syksyllä jatketaan uusin kirjoin, koetan saada lomallani blogisuunnitelman tehtyä ja kirjat varaukseen.
Kesän aikanakin kannattaa seurailla kauppojen kirjahyllyjä: taitaapi ainakin uusi Tatu ja Patu ilmestyä jo heinäkuussa!!
Muistakaa lukea lomalla ja rentoutua yhdessä ihanien lastenkirjojen ääressä!


"Nyt karkkipaperikin loppui.
Löytyisikö jotain muuta mutusteltavaa?"

- Eva Eriksson ja Lisa Moron: Jullia syö kaiken

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Päättelyseikkailua kirjoissa

Meillä oli pitkään hyllyssämme pari päättelyä vaativaa seikkailukirjaa, jotka olin huomannut melko vaikeiksi ja aikaavieviksi. Kirjat siis odottivat lasteni kasvamista.
Kesäloman alkaessa sanat "Ei oo mitään tekemistä" muistuttivat minua näistä kirjoista ja niinpä nappasin odottavat kirjat kirjahyllystäni: David Gloverin Matikkaseikkailu Salaisuuksien sokkelon (suom. Elisa Hurmerinta, Lasten Keskus, 2016) ja Timothy Knapmanin Historiaseikkailu Kammion kauhut (suom. Anna-Reetta Sipilä, 2016, Lasten Keskus, esittelykpl). Tai itse asiassa annoin ensin vain yhden luettavaksi ja säästelin toista yllätykseksi- ja ilo toisesta kirjasta olikin suuri!


Koululaislapseni innostui Salaisuuksien sokkelosta tosi paljon. Ideana kummassakin kirjassa on edetä seikkailumatkaa erilaisia pulmia ratkaisten. Matikkamatkassa ratkotaan laskutehtäviä, joissa tarvitsee yhteen-ja vähennyslaskuja, sekä kerto- ja jakolaskuja. Parhaiten matikkakirja käy siis sellaisille lapsille, jotka taitavat jo noita laskuja. Kirjan takaa löytyy myös "sanakirja". Itsekin kokeilin Matikkaseikkailua ja se oli aika hauskasti tehty ja vaati kyllä keskitttymistä ja aikaakin. Lapseni innostui kirjasta niin, että suoritti seikkailun useaan kertaan.


Historiaseikkailun kautta lapsi voi tutustua muinaiseen Egyptiin. Lapseni koki tämän kirjan aluksi tosi vaikeana, mutta otti kirjan aina vain uudestaan käsiinsä. Kirjassa sanotaan, että kirjan seikkailun suorittamiseen tarvitaan jo ennakkotietoa historiasta mutta myös tervettä maalaisjärkeä, eli veikkaamallakin voi selvitä, sillä kirjojen idea on johdattaa aina väärienkin valintojen kautta oikealle polulle. Kummassakin kirjassa tarina etenee siis kirjan sivuilla edestakaisin pomppimalla ja vaihtoehtovastauksien mukaan, etsit aina uuden sivun ja siellä olevan kohdan. Matikkaseikkailussa tarina eteni yllättävän koosteisesti, erilaisia tavaroita ja numeroita "keräten", joka sai minut ihmettelemään näiden vaihtoehtotarinoiden tekijöiden uskomatonta taitoa. Historiaseikkailu on päällisin puolin minusta hieman runsaammin kuvitettu, joka näyttää kokonaisuudessaan siten mukavammalta.

Kirjat olivat siis oikea menestys koululaiselleni. Muistelen, että seikkailusarjaa tuli aikoinaan pari muutakin kirjaa, jotka minun täytyy kyllä nyt jostakin etsiä. Ehkäpä ne löytyvät kirjastosta... mutta miltä osastolta? Onneksi on nettikirjaston hakukone, niin sitäkään ei tarvitse enää miettiä!

Luimme näitä kirjoja myös pidemmillä automatkoilla, joten tässäpä vinkki myös kesälomaretkiään suunnitteleville, tiedosta kiinnostuneille matkustajille! Ainakin meillä kirjoista saattaa tulla automatkojen vakiotekemistöä; puuhatehtävien, piirtämisten, äänisatujen ja lukuisten pelikoneiden rinnalle!


"No, oletko valmiina? Käännä sivua ja aloita seikkailu!"

- David Glover: Salaisuuksien sokkelo

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kesäkirjoja koululaiselle!

Muistakaa koululaiset, vasta lukemaan oppineet ja taitavammatkin lukea myös kesällä. Lukunopeus kehittyy koko ajan, ja se helpottaa lukusujuvuuttasi ja luetun ymmärtämistä. Ja niitä taitoja tarvitsemme koko elämän!

Se vielä pitää muistuttaa, että kesällä kannattaa lukea pelkästään kirjoja, mistä tykkää.
Ei yhtään tylsää tai puuduttavaa, vaan sellaisia, joista saa kivat kiksit, olipa se uusi Super Mario Bros pelikirja (kuten meillä, kun ostin sen tänään kirjakaupasta ilolla, kun pyyntö kävi!! vinkvink!), Harry Potter, Aku Ankka tai lyhempi kuvallinen lukukirja.





Ja tässäpä kesän kovia lyhkäisempiä kirjoja, joita minä olen napsinut lukuvuoden uutuuksista. Kaikkia yhdistää kutsuva kuvitus, joka on minusta varsin tärkeä asia, jotta kirja alkaa kiinnostaa. Lempparini, ja myös poikani lemppari, on ehdottomasti Zapfin poikkeuksellisen laadukas, suuraakkosin tavutettu, 41 sivuinen Kirjatiikeri -sarjan kirja: Paluu Robomaahan. Zapfin kuvitus on suorastaan huimaavaa verrattuna useimpiin ensilukukirjoihin, eikä tarinakaan ole pöllömpi. Paluu Robomaahan jatkaa Akun tutustumista Robomaahan, josta hän löytää ystävänsä Betan tosi kehnossa kunnossa... Miten Beta saadaan kuntoon ja pilaako ilkeät pikkurobot Akun suunnitelmat? LUE NIIN TIEDÄT!
(suom. Seija Kukkonen, 2017, Kustannus-Mäkelä, esittelykpl)




Toinen vinkki on Sinisen banaani -sarjan Tavallinen Taneli, jonka valitsin hauskan kannen takia. Tanelin koulussa on kykykilpailu mutta Taneli ei keksi mikä oikein olisi, kun on niin ta-val-li-nen. Mitä höperyyksiä muut esittävät? Entä löytääkö Tane omat piilevän kykynsä? LUE NIIN TIEDÄT! Lapseni arvio oli, että tässä kirjassa ei tapahtunut kovinkaan paljon asioita ( :DD)
(teksti Nadin, kuvitus Serrano, suom. Terhi Leskinen, 2017, Kustannus-Mäkelä, esittelykpl)



Kolmanneksi vinkkaan historiasta kiinnostuneille uuden alkaneen kirjasarjan Pronssikauden seikkailuja (Petojen armoilla ja Metalliukko), joita odotin innolla ja onnekseni löysinkin ne kirjastosta lukuumme. Hyppää kirjan kyytiin! -kirjasarja on kirjoitettu suuraakkosin. Tarina kertoo 3000 vuotta sitten asuneesta perheestä ja heidän kahden lapsensa seikkailuista. Kirjoissa on tarinan muodossa (ja lopussa tiivistetystikin) kiinnostavaa tietoa Pronssikaudesta esim. metallien sulatuksesta sekä metsästyksestä. LUE NÄMÄ NIIN TIEDÄT ENEMMÄN!
(Shoo Rayner, suom. Terhi Leskinen, 2017, Kustannus-Mäkelä)

Kannattaa tsekata myös Kian helppolukuisten kirjojen vinkit kesälomalle Luetaanko tämä? -blogista!


"Silloin Aku muistaa vaarin sanat:
'Kaiken voi korjata,
jos on oikeat välineet!'
hän säntää matkaan."

- Zapf: Paluu Robomaahan

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Koiranpentukirjoja

Meillä on ollut onni saada tutustua koiranpentuun ja kylläpä siitä onkin tullut toisen lapsen "paras kaveri". Koska kyseessä ei ole oma pentu, ollaan myös saatu kokea rusinat pullasta -meininkiä, eli ei yöllisiä ulvontoja, kaikki tavarat pureksimattomia ja hermotkin tallella. Vaikka kyllä ollaan päästy myös näkemään miten koiranpentu osaa uhmitella! Nih!


Luimme kaksi kuvakirjaa aiheeseen liittyen, tietenkin. Virtasen lapset ja pentu on Anneli Kanton kirjoittama ja Noora Katon kuvittama Virtasen -kirjasarjan koiranpentukirja (Karisto, 2015, kirjastolaina). Virtasen lapset haluavat naapurista koiranpennun ja sitten käy niin, että alkuhuuma taintuu ja vanhemmat uhkaavat palauttaa pennun. Lopulta lapset tekevät listan kuka tekee koiranpennun kanssa mitäkin. En oikein ole täysin hurahtanut Virtasen muksujen kirjoihin, syystä tuntemattomasta, mutta lapsista nämä on ihan hauskoja ja tässäkin kakkaava koira aiheutti kurittomuudellaan räjähdyksen omaista naurua. Kirjassa oli hyvin esitelty, miten paljon pentu tuottaa työtä ja eikä ole vain ainoastaan söpö tapaus. Se minua vähän ärsytti, että pentu otettiin lapsille ja lasten vastuulle, koska mielestäni lemmikki on aina aikuisen vastuu, eikä voi olettaa, että lapsi osaa kasvattaa ja hoitaa eläintä kokonaan itse.


Pirjo Suvilehdon kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama Anni ja ihana pentu (WSOY, 2014, kirjastolaina) taas kertoi kivasti koiranpennun hankkimisesta ja sen hoidon vastuullisuudesta. Kirjassa on suoranaisia vinkkejä pennun pitoon, joiden viisaudesta en osaa sanoa mitään, koska en ole perehtynyt asiaan riittävästi. Meillä on omina koirakirjoina myös Anni ja loistokoirat ja Emppu rakastaa koiria, jotka olen lyhyesti esitellyt täällä. Suvilehdon mukava, napakka tyyli on hauskaa luettavaa ääneen ja kummassakin kirjassa on Pertamon kuvituksenkin kautta todella lempeä, hyvä tunnelma, että saa oikein nauttia kunnolla. Kirjan ovat vain hiukkasen pitkiä, joten kannattaa varata aikaa. Tänä iltana meillä kyllä luetaan tuo Emppu ja kitketään vähän pentuikävää!

Mukavaa kesälomaa kaikille koululaisille ja muistakaa lukea kivoja kirjoja! Ja aikuiset, muistetaan olla vastuullisia lemmikinpitäjiä ja sanotaan ei kesäkissoille!


"Ja tosiaan, Hattara laskee takatassut alas ja lirauttaa pienen lammikon.
'Hienoa Hattara, sinähän osaat', kehun ja sujautan sen suuhun pienen makupalan."

- Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo: Anni ja ihana pentu

maanantai 29. toukokuuta 2017

Uusia luontokirjoja

Usko tai älä, kevät on ja kesän korvilla tanssitaan. Vähän meinaa kyllä se usko loppua, kun tänäkin aamuna oli pipoa ikävä. Mutta mutta, minulla on ollut lähes tapana ottaa keväisin lasten luontoon liittyviä kirjoja esille, koska aika moni lapsiperhe tuntuu itseni tavoin virkistymän näin keväisin ja halajavan metsäretkille ja luontoon. Ja mikäpä Suomen luontoa ihmetellessä! Tänä vuonna en ole löytänyt vielä montaa luontoon liittyvää kirjaa (yksi on kyllä vasta postissa tulossa- siitä myöhemmin lisää!), mutta jonkun kuitenkin.


Titta Kuisman ja Laila Nevakiven Lapsen oma väriseikkailu, Satuja ja tietoa luonnon väreistä lähti kirjaston hyllyltä matkaan (Minerva, 2017). Samaan kirjasarjaan kuuluvia kirjoja on meillä ennenkin luettu ja vaihtelevasti tykästytty. Tässä kirjassa keskitytään väreihin ja värioppiin. Kirjan alkupuolisossa on Joonas -pojan kautta kerrottuja satuja, joissa käydään sateenkaaren värejä eri satujen kautta lävitse. Tunnustan nyt, että me ei oikein innostuttu näistä saduista, joten hyppäsimme suoraan kirjan takaosioon, jossa olikin kerrottu miten värit muodostuvat valosta ja sitten miten eri värejä tapaa luonnosta. Tämä olikin lapsista ja minusta tosi mielenkiintoista ja varsinkin viisivuotiaamme lumoutui näistä väreistä, eri ötököistä ja eläimistä sekä luontoon liittyvistä pikkuinfoista. Lukukokemus oli sangen ilahduttava ja herätteli mukavasti taas pienet luonnontieteilijämme eloon.


Toinen uutuuskirja kirjastosta oli Marjo Nygårdin upeasti, siis aivan upeasti, kuvittama kirja Kaikessa on itua, siilin puutarhassa (Lasten Keskus, 2017). Nygårdin kirja kertoo siilin kautta tarinan mitä kaikkea puutarhurina saakaan tehdä, pulmatilanteita unohtamatta. Kirja on sangen tietopohjamainen, hieman sitä myös kirjoitusasultaan, joten upea, kyllä värikkään upea, kuvitus kannattelee kauniisti tiedon määrää, johon olisin muuten hieman puutunut. Kirja on hauska kurkistus puutarhahommien lumoon ja vaivaan.  Kirjan avulla myös avautuu lapsille kivasti mistä kasvikset pöytäämme tulevat.


Lisäksi olemme kurkkineet kirjastolainana sieltä täältä Tammelta ilmestynyttä kirjasarjaa 1000 ilmiötä Suomen luonnosta, joissa kaikissa tuntuu olevan hyvä valokuvakuvitus ja mukavan lyhyitä tietotekstejä erilaisista eläimistä. Esim. Mietteliäs konna -kirja sisältää tietoa sammakoista, käärmeistä ja liskoista (huono idea lukea iltasaduksi jos lapsi sattuu olemaan "hui, pelottavia" -iässä) ja Utelian kettu -kirjassa on esitelty paljon Suomen nisäkkäitä. Kannattaa vilkaista, sopii varsinkin tiedonhaluiselle koululaiselle mutta myös nuoremmille kuulijoille!


"Sateenkaaren väreissä ei ole mustaa. Kun linnun höyhenpuku näyttää mustalta, se johtuu siitä, ettei auringonvalo heijastu höyhenistä lainkaan."

- Kuisma, Nevakivi: Lapsen oma väriseikkailu

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Kadonnut äitini

Näin äitienpäivän aikaan pohdimme äitiyttä sen kaikissa määrissään ja laaduissaan. Millainen on hyvä tai paha äiti, ja eikö me kaikki olla niitä kumpaakin? Palkintotarinoihin törmätessäni ainakin huomaan, etteivät palkitut äidit ole päässeet helpolla, eikä ongelmitta. Nämä äidit ovat usein taistelleet, näyttäneet omalaatuiset voimansa ja ehkäpä uskaltaneet kohdata myös heikkoutensa? Ovatkohan he hakeneet myös apua ja saaneet sitä?

Lapsen (ja aikuisen?) suurimpia pelkoja lienee tärkeimmän ihmisen menetys, usein juuri äidin häviäminen. Sitähän oikeastaan leikimme jo kukkuluuruu -leikeillä vauvana. Eikä äiti voi olla aina läsnä. Mutta se palaa kyllä, jo ajatus paluusta huojentaa- mutta jos viipyykin liian kauan harson takana, tulee jo itku ja hätä. Kasvun myötä lieka löystyy, ja sitä löysytetään pikku hiljaa, turvallisesti ja välillä kompastellen, mutta koko ajan kauemmas.
Kerran mietin, että mitä jos lastani kiusataan koulussa ja lapsi jää asian kanssa ihan yksin? Kun olimme vauva-aikaan kotona, puhalsimme aluksi kaikki pipit pois yhdessä. Hiljalleen lapsi pyyhki itse pienet kaatumisen aiheuttamat nirhamat ja jatkoi juoksuaan, ehkä vain hihkaisten (kuin itseään tyynnytellen): Ei sattunut! Nyt en enää kaikkiin lohdutuksen tilanteisiin arkisin työhuoneestani käsin pysty, eikä se ole minun paikkani- ja kaiken lisäksi minua ei siihen enää edes aina huolita. Minunkin pitää luottaa rakentamaamme liekaan ja lapseni omaan puhallusvoimaan, ja että lieka johdattaa tarpeen tullen ja maailman myllerryksistä myös hakeutumaan tarvittaessa takaisin turvaan, jossa puhalletaan pipit yhdessä pois.


Elämä on tunteita täynnä. Tunnekasvatuksesta puhutaan yhä enemmän, ja hyvä niin. Meidän tulisi oppia sietämään ja elämään erilaisten tunteidemme kanssa. Tunteet kuuluvat luonnostaan meidän kroppaan ja pääkoppaan. Ne kivuliaimmatkin.
Kuvittajana lähes lyömätön, Hannamari Ruohonen on kirjoittanut ja kuvittanut ensimmäisen pitkän kuvakirjansa Kadonnut äitini (Sets, 2017), joka käsittelee rohkeasti suuria tunteita ja pelottavia asioita. Kirjan lapsi on huomannut äidin väsyneen ihan kaikkeen: siivoukseen, siivoukseen ja siivoukseen nyt ainakin ihan ensiksi. Tilanne etenee yölliseen riitaan vanhempien välille ja aamulla- äiti on poissa.


Lapsi purkaa tuntojaan Nalle-koiraan ja koiran kanssa. Ensin vihalla: "Nalle tuijotti minua. Näin, että se halusi kiusata minua ja olla ilkeä." // "Minun tuli hirvittävän kuuma. Olin kuin kiehuvaa vettä isän teekannussa.". Sitten surulla: "Nalle ei vastannut mitään, mutta se kiersi tassut ympärilleni ja halasi minua pehmeästi. Minulta pääsi itku.". Ja sitten taas hepulilla: "Nallelle tuli suklaaviikset, ja minä purskahdin nauruun, niin että kaakaota lensi pöydälle.". Ja lopulta taas vihalla, kun Nalle alkaakin sättimään lapsen äitiä ja koettaa rikkoa vauvakuvan, josta: "Äiti  oli kertonut minulle, että olin siinä vain minuutin ikäinen ja parasta, mitä hän oli koskaan saanut.".



Hannamari Ruohosen kirja on sangen koskettavaa, ja osin vaikeaa, luettavaa. Ruohonen kuvaa lapsen kriisiä tunnemyrskyn kautta. Tarinan kuvitus on yhtä rohkea kuin tekstinsä, joka tekee lukukokemuksesta vieläkin väkevämmän. Tarinassa on myös hyvällä tavalla kevennyksiä, hassutteluja, huumoria, joka auttaa kipeän asian kestämisessä. Alkaapa kirja jopa sanoin: "Eilen tapahtui hassu juttu.". Sillä näinpä usein elämän suurimmatkin asiat saattavat lapsen mielessä asettua: yhtenä pikkujuttuna ja aika isona juttuna, ja samalla jatketaan leikkimistä.


Onneksi kirjalla on onnellinen loppu. Kaikkea ei kerrota, mutta jotakin kuvituksin kuvataan ja mielikuvitukselle annetaan tilaa. Lopun voi kukin lukija täyttää oman tarpeensa mukaisesti. Meillä lapset kuuntelivat tarinaa suurella tarkkaavuudella ja tunteita koettiin selvästi kirjan tarinan mukaisesti. Kirjan loputtua viisivuotiaani totesi sylistäni napakasti, että taisi olla äiti vaan mennyt kyläilemään eikä lapsi tiennyt! Niin sen täytyi olla! Tämä selitys oli hänelle tärkein ja tyydyin vain helpottuneena, ja vähän hämmentyneenä, myhäilemään mukana, että näin varmastikin oli. Samalla tunsin sivullani kuinka vanhempi lapsistani tuijotti tietäväisemmällä katseellaan merkitsevästi, että ehkä asia ei ollutkaan ihan niin. Kävimme salaa yhteisymmärryksen katseen "eihän sitä tiedä" ja hymyilimme toisillemme lohduttavasti. Katsoimme lopuksi vielä kirjan hauskat kohdat ja hassuimmat kuvat- tälle tuntui olevan tarvetta.


Ruohosen kirja ei siis ole ihan perusiltasatulukemistoa. Minun täytyy myöntää, että luin toisen kerran kirjan ihan yksin.
Päivi Heikkilä-Halttusen Helsingin sanomien arviossa , jossa Jari Sinkkonen ihmetteli kolmea uutta rohkeaa lastenkirjaa, viitattiin Ruohosen kirjan olevankin lähinnä aikuisten vertaistuellinen kirja. Sinkkonen taas toteaa kolmea eri lapsen kriisiä kuvaavaa kirjaa kommentoidessaan ja niiden kohderyhmää pohtiessaan, että: "Akuutissa traumaattisessa tilanteessa olevalla lapselle ei välttämättä ole mielekästä lukea kirjaa omaa perhettä kohdanneesta kipeästä aiheesta, kuten isän masennuksesta tai toisen vanhemman äkillisestä lähdöstä." , vaan tärkeämpää olisi vahvistaa lapsen perusturvallisuutta. Tämä on viisaasti sanottu. Ja samalla pohdin, että joskus myös vertaistuellisia lasten kokemuksia kuvaavia kirjoja tarvitaan, jonka kautta lapsi voi tarvittaessaan kokea tai jäsentää omia kokemuksiaan. Sinkkonen pohti Ruohosen kirjassa lapsen projisoivan tunteensa koiraan. Luin kirjaa varmaan hieman eri lailla ja mielestäni kirjan lapsi riehui, vihasi ja suri myös itse Nalle-koiran kanssa, ei vain sen kautta- ja se oli minusta kirjassa hyvä juttu! Ja onneksi lapsi koki tunteitaan lopulta myös ihan oikean ihmisen, rakkaan isänsä kanssa. Ja tunteiden rauhoituttua, isän kanssa turvassa oleskellen, sohvalla pöllöttäen, nakkeja syöden, äidin pörrösukat jalassa ja perusturvallisuutta kainalossa tankaten.
Puhaltelivat varmaan pipejä.


"Sitten me käperryimme saman peiton alle. Minä laitoin silmät kiinni. Unen läpi kuulin isän juttelevan puhelimessa. Hän puhui hiljaa sillä mukavalla ja pehmoisella äänellä, josta tietää, että kaikki on hyvin."

- Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini

perjantai 5. toukokuuta 2017

Harry Potter ja liekehtivä pikari

Apua, minun pitää kirjoittaa tästä Harry Potterista hyvin nopeasti, sillä olemme jo aloittaneet seuraavat 1050 sivua ja huomaan, että tarinat sulautuvat mielessäni yhteen, enkä enää muista mitä missäkin luki. Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa Harry aloittaa neljännen lukuvuotensa Tylypahkassa mutta tarina alkaa jo hieman aiemmin, kun Potter pääsee Weasleyn perheen kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, jossa taivaalle ilmestyy pimeän piirto...


Muistelen, että Liekehtivässä pikarissa oli aluksi hieman turhaa muistelua ja asioiden kertaamista, jota ensin mietin kirjan pitkittämiseksi. Kuitenkin Liekehtivä pikari nostaa Potter tarinoiden tasoa taas astetta jännittävämpään suuntaan ja jopa pelottavalle tasolle, kun Tylypahkassa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joiden tehtävät ovat oikeasti vaarallisia. Potter -sarja astuu myös kuoleman maailmaan eri lailla kuin aiemmissa kirjoissa, joissa lähinnä ollaan muisteltu kuolleita tai sitten kuolemat ovat tapahtuneet hieman kauempana päähenkilöiden reaaliajasta. Nyt kuolemasta tuleekin osa arkea, kun kuolonsyöjät, ja lopulta Vodemort, nousevat jälleen.

Ja kyllä me luimme. Noin kappale illassa, parhaimpina kaksi. Liekehtivä pikari oli myös ensimmäinen kirja, jonka ääressä aloin ihan yllättäin kyynelehtiä ääneen, niin että lapsenikin sen huomasivat. Muistinkin heti tuota yhtä kohtaa lukiessani, että olin itkenyt siinä samassa kohdassa myös viimeksi, kun olin sen lukenut varmasti jo yli kymmenen vuotta sitten. J.K. Rowlingsilla on siis kyky koskettaa lukijaansa ja hyvänen aina mikä koukutuksen voima. Oli todella tiukassa, etten jatkanut kirjan lukemista sen jälkeen, kun vastentahtoisesti aina iltaisin ääneenlukuni lopetin.

Kirjan lukemisen jälkeen meillä alkoi välitön äänikirjan kuuntelu lapsellani, samoin Liekehtivä pikari korkattiin myös dvd-versiona (joka oli minusta täysin surkea ja kamala elokuva, eikä yllä missään määrin kirjalle!!! Lapseni tosin tykkäsi elokuvasta taas tosi paljon.). Ja kuten sanottu, seuraava kirja pitikin aloittaa ihan heti ja se piti jopa ostaa melkoisella hinnalla kirjakaupan hyllyltä. Potterin tarina on uskomattoman loistavaa lasten- ja nuorten kirjallisuutta, jonka menestystä ei tarvitse ihmetellä. J.K. Rowlings vangitsee lapsen ja nuoren maailmaa ja kasvua ja kehitystä maagisella (!) tavalla, joka lumoaa kuin parhainkin loitsu.


"Ja nyt Voldemortin sauvan kärjestä alkoi tulla taas uusi pää... ja Harry tiesi sen nähdessään kuka oli tulossa... tiesi niin kuin olisi odottanut sitä siitä hetkestä kun Cedric oli ilmaantunut sauvasta... tiesi, koska nainen, joka sauvasta nyt ilmestyi, oli sinä iltana ollut hänen mielessään enemmän kuin kukaan muu..."

- J.K. Rowlings: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Tammi, 2000, suom. Jaana Kapari, kirjastolaina)

tiistai 2. toukokuuta 2017

Tämä vai tuo? Toripäivä

Löysin kirjastosta ihanan kevätaarteen, jonka halusin ehdottomasti jakaa kanssanne. Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen Tämä vai tuo? -kirjasarja on saanut kolmannen kirjansa Toripäivä (Bazar, 2017). En oikein lämminnyt ihan täysin kirjasarjan ensimmäiselle osalle, toiseen pääsin jo paremmin sisään, mutta tämä kolmas, tässä kirjassa on jotain sellaista ihanaa leppoisuutta ja hyvää oloa, että olen halunnut lukea tämän kirjan jo monena iltana lapsilleni.


Fiinu- tyttö ja äiti menevät torille myymään vanhoja kamppeita ja tavaroita, joita he eivät käytä. Torilta saattaa löytää mitä tahansa. Välillä maistellaan mustikkamehua ja tavataan torin laidalla asuva pappa, joka ihmettelee mikä se kirppu on. Tämä vai tuo?


Torille tulee myös Fiinun ja äidin ystävät Vilja ja Viljan äiti. Nyt onkin jo kiire uimaan, eli Fiinu ja äiti laittavat tavarat alehinnalla! Mutta yksi pussi jää myymättä. Äiti ei raskikaan myydä sitä, kun siinä on Fiinun vauvavaatteita.


Tarina on tosiaan kovin hyväntuulinen, kesäinen, pikkuisen boheemi ja hykertelevä. Pientä outouttakin on mukana. Kuka kumma on tuo pikkuvauva, joka seikkailee Fiinun ja äidin kanssa, mutta josta ei puhuta sanallakaan?! Tämä kyllä kummastutti meitä ja lapsia tuo palleroinen nauratti kamalasti. Löytyykö vaippapöksy kaikilta aukeamilta?
Entä millaista onkaan Fiinun törmätä vessareissulla suutelijoihin?



Lapseni kuuntelivat tarinaa mielellään, siitäkin huolimatta, että äiti halusi lukeas sen useana iltana. Toripäivä on mainio arkikirja, joka antaa pikkuruisen seikkailun ja lupauksen kesäisestä lämmöstä siitäkin huolimatta, vaikka oman lastenhuoneen ikkunaan piiskaisi lumimyrsky ja yskänpuuskat keskeyttäisivät lukuhetkeä. "Minä olen tuo ihana Vilja!", sanoi lapseni joka kerta kirjaa lukiessamme. Hyvä kirja antaa mahdollisuuden unelmille ja pienille suurille seikkailuille.


"Vilja kysyy onko Fiinulla myynnissä merenneitojen aarteita.
'Vaikka kuinka paljon!' Fiinu innostuu.
Pyöreitä lasinpaloja, ulkomaankolikoita, rikkinäisiä koruja, helmiä ja simpukoita! Fiinu ja Vilja tutkivat aarrearkkua: 'Kumpi on sinusta kauniimpi, tämä vai tuo?' Vilja kysyy."

- Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Toripäivä

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kyllä, sanoi Koala

Olen lukenut tämän kirjan useaan otteeseen ja silti en meinaa muistaa mitä kirjan tarinassa oikein tapahtuu. Epäilen, että syy johtuu siitä, että Kyllä, sanoi koala -kirjassa (Lasten Keskus, suom. Katariina Kallio) kuvitus on niin vahva ja upea, että ajatukseni uppoutuu kirjassa lähinnä siihen. Mutta oikeasti kirjassa on myös hyvä tarina: tarina uskaltamisen ja muiden kanssa olemisen tärkeydestä.


Kyllä, sanoi koala -kirja kertoo siis hieman pelokkaasta koalasta, joka jäisi mieluiten vain omaan puuhun. Onnettomuuden vuoksi koala joutuu kuitenkin tulemaan alas ja huomaakin sen olevansa elämänsä tärkein juttu.


Tässä maailmassa tuntuu, ettei mikään ole enää tasaista. Muutoksia tulee niin hurjaa vauhtia, että puoli vuotta jotakin tasaisuutta, vaikkapa työpaikoilla, on lähes uskomatonta. Muutosvastarinta pois se meistä, näin kannustetaan mutta joskus ainakin itsellä (liekö se iän tuomaa viisautta) on jo lähes kyyninen olo jatkuviin muutoksiin. Tekisi mieli ehkä jäädä vähän eukalyptuspuuhun ja keskittyä olennaiseen, ja ihan vain olla tasapaksussa turvallisuudessa.



No jaa. Onhan tämä siis melko hyvä kirja. Vaihtuvuus, uskallus, eivät ne lapsillekaan ole vieraita juttuja. Koko ajan kasvaessa lapset kohtaavat kaikenlaista uutta, joka on usein myös vähän jännittävää.


Millaisissa muutoksissa te elätte? Sanotko kyllä?


"Mutta jos nyt menen alas,
se ei ois hyvä diili.
Maailma on vaarallinen,
siellä vaanii krokotiili!"

- Rachel Bright (kirj.) ja Jim Field (kuv.): Kyllä, sanoi koala

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Missä olet, prinssi hurmelo?

Missä olet, prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus, 2017, suom. rauna Sirola, esittelykpl) on todella kauniisti kuvitettu kirja! Sylvie Misslinin ja Amandine Piun kuvakirjassa on myös toinen elementti, jolla se nousee tavanmaisten lasten kuvakirjojen joukosta: tarina muokkautuu lukijan valintojen mukaisesti.



Pohjana on siis melko tuttu juttu: prinssessoja, linnoja, vaaroja ja prinssejä. Jokaisella aukeamalla on pieni osa tarinaa, jonka lopussa on kaksi vaihtoehtoa kuinka tarinaa voi jatkaa. En tiedä kuinka monta variaatiota kirjasta lopulta voikaan saada mutta usein ainakin meillä satu kiersi alkusivulleen. Aluksi en tykännyt sadun katkeutumisesta vaihtoehtolauseisiin (jotka olivat hieman pitkätkin pienemmälle lapselle) mutta useammalla lukukerralla tarinakin tuntui ihan kivalta, kuten myös sen idea siitä, että tarina muuttui "joka" kerta. Voi vain ihmetellä tekijäparin sinnikkyyttä, että kokonaisuus on saatu hoitumaan.



Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kaunis, herkkä, hauska ja eläväinen kuvitus. Väritysjälki ja värien kaunis käyttö ovat ihastuttavia. Kuvissa on myös paljon pikkukohtia, joita voi äkätä. Uskonpa, että tämä on oikein mukavaa vaihtelua monille perheille, joissa luetaan prinsessakirjoja illat pääksytysten.


"Pikku prinsessat seuraavat polkua. He kulkevat ja kulkevat näkemättä ainuttakaan linnaa. Josefiina on rättiväsynyt. Molempien jalkoja särkee. Mitähän prinsessojen pitäisi tehdä?
Kylvettää jalkojaan puron vilpoisassa vedessä.
Ottaa makoisat torkut pehmeällä sammalella."

- Misslin, Piu: Missä olet, prinssi Hurmelo?