perjantai 4. joulukuuta 2015

Satu elää! (Ritari)

Näin itsenäisyyspäivänviikonlopuksi on kunnia kirjoittaa todella laadukkaasta kotimaisesta, suomalaisesta uudesta satukirjasarjasta nimeltään Puiden tarinoita. Kyllä, vasta nyt minäkin uskoin ja lähdin Puiden tarinoiden matkaan, vaikka tästä kirjasarjasta on tohistu kirjablogimaailmassa jo pari vuotta! Olin jotenkin siinä uskossa, että nämä kirjat olisivat satuja aikuisille, joka ei sopisi meidän lukemistoomme, mutta näissä asioissa on onni olla joskus väärässä.


Aloitimme kirjasarjan väärässä järjestyksessä ja luimme ensimmäiseksi kirjasarjan toisen itsenäisen osan Ritarin. Iiro K ütterin kirjoittama ja Ville Tietäväisen kuvittama (Books North, 2014, kirjastolaina) satu tempaisi minut ja eskari-ikäisen poikani heti kokonaisvaltaisella kauneudellaan mukaansa. Kirjat alkavat aina samoilla upeilla saatesanoilla (klassinen toistuvuus!): "Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. (...)" . Jo näissä proosamaisissa alkusanoissa tunnen kuinka olkapääni laskeutuvat, hengitykseni tasaantuu ja satu tekee jo tehtävänsä, eli lumoaa minut ja vie minut jonnekin kaus, jossa minä ja ympäröivä elämäni asettuu ansaitsemaansa mittakaavaan. Ja se ei ole kovin suuri.


Ritari kertoo valtakunnasta, jonka viimeinen kuningas on kuollut. Ritarit olivat hallinneet valtakuntaa ja sopineet, että hän ken surmaisi vuorilla asuvan Lohikäärmeen valittaisiin uudeksi kuninkaaksi. Kukaan ei ollut koskaan palannut vuorilta. Vain joitakin kertoja kotiin oli palannut muutama hevonen, jotka olivat kuin kuoleman nähneitä, vanhentuneita ja luisevia.


Kuningassuvun viimeisen perheen poika harjoittelee lapsuutensa tullakseen ritariksi ja voittaakseen lohikäärmeen. Vihdoinkin matkaan lähteneenä hän löytää rönsistyneen talon, jossa asustaa vanhoja ja sangen surumielisiä ukkoja. Heidän tarinansa ei ole ritaria rohkaisevia. Vanhukset neuvovat ritaria hankkimaan perheen ja jatkavan elämäänsä, sillä lohikäärmeen tappaminen on mahdotonta. Mutta jollakin tavalla puut ja elämä johdattaa tarinan loppuunsa. Mutta sitä ennen koetaan yllättävää huumoria sadun keskellä, sillä ette koskaan arvaa minkä kanssa prinsessa menee naimisiin tässä sadussa! Siinä kohdassa myös kuopukseni nauroi katketakseen! Ja samalla, niin kuin saduissa yleensä, tarina on varsin kohtalokas, eikä silottele elämän raakuutta. Myös kuvitus ei ole helpoimmasta päästä, yritin jopa peitellä yhden kuvan, jotta kuopus ei olisi nähnyt sitä. Sillä se oli minustakin kammottava. En uskaltanut edes kuvata sitä tähän kirjoitukseeni!

(jatkuu)


"Ystävällisellä, vähän vapisevalla äänellään ukko kävi kertomaan Ritarille, että Lohikäärmeen luolaan oli sinllään helppo marssia sisään. Kaiken lisäksi Lohikäärme nukkui. Sikeästi. Se ei koskaan vaivautunut edes aukaisemaan silmiään. Kenen tahansa oli lapsellisen helppo kavuta sen suuren rinnan päälle ja painaa miekkansa terä sen suomujen panssaroimaa rintaa vasten."

- Iiri Kütter ja Ville Tietäväinen: Ritari

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!