sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Erityisherkkä lapsi

Näin isänpäivänä on hyvä hetki tuumailla vähän vanhemmuutta. Erityisherkkyys -sana tulee nyt vastaan joka paikassa. Toinen sanoo, että se on kuin ADHD aikoinaan, että pian kaikilla on se. No, jos ei kuitenkaan. Kiinnostuin lukemaan asiasta vähän tarkemmin ja ensitöikseni huomasin, että ensinnäkään tämähän ei ole mikään diagnostiikka eikä persoonallisuusluokitus vaan yksi temperamentti muiden joukossa. Temperamenttipiirre, joka Elaine N. Aronin mukaan joko on tai ei ole. Ja väestöpohjassa 20% meistä on erityisherkkiä.


Erityisherkkä lapsi (Nemo, suomentanut Kirsimarja Tielinen, 2015, ap. 2002, saatu kustantajalta) kirjassa on paljon tietoa erityisherkkyydestä: "Ensimmäinen ohje on olla uskomatta ihmisiä, jotka yrittävät vihjailla lapsessa olevan jotakin vialla.". Kirja normalisoi erityisherkkyyttä positiivisessa valossa ja samalla kertoo ilman silottelua millaisia haasteita ja suoranaisia ongelmia erityisherkän lapsen kasvattamisessa tai elämänpolulla saattaa olla. Ensimmäisen luvun Herkkyys alla lukeekin "Ujon ja vaateliaan" lapsen puolustus. Kirja valaa uskoa vanhemmille pitää oman lapsensa puolta ja ymmärtää häntä, olipa hän millainen tahansa.

Kirjassa on myös kaksi kyselylomaketta, josta voi rastittaen kokeilla onko oma lapsi erityisherkkä tai onko vanhempi itse erityisherkkä. Kirjassa on vino pino ohjeita ja neuvoja, joita minusta voisi osittain kyllä yleistää ihan kaikkien lasten kasvatuksessa. Lisäksi kirjasta löytyy kuinka erityisherkkyys näkyy eri-ikäisillä ja Elaine N. Aronhan on kirjoittanut erityisherkkyydestä myös aikuisella ja parisuhteessa. Kirjoittaja itse kertoo olevansa erityisherkkä, kuten myös hänen lapsensa on. Aron kuvailee kirjassa myös tutkimustuloksia mitä aiheesta on tehty, joten mutu-tuntumaan tämä juttu ei ole pohjattu.


Herkkyyttä kuvataan kirjassa esimerkiksi kuuden ilmenemistavan kautta: yksityiskohtien huomioiminen, alttius kuormittua ja ylivirittyä, voimakas sisäinen elämä, tietoisuus muiden tunteista, varovaisuus uusissa uhkaavilta tuntuvissa tilanteissa ja tapa kuinka muut suhtautuvat herkkyyteen. Muistelen, että Keltinkangas-Järvisen kirjassa temperamenteista oli kirjoitettu jotenkin tosi osuvasti, kuinka erilaisia temperamentteja tarvitaan maailman ylläpidossa: rohkeammat ja impulsiivisemmat vievät meitä eteenpäin ja samalla hitaammat ja varovaisemmat jarruttavat meitä juoksemasta täystuhoon. Aron kertoo, että Kiinassa herkkyyttä arvostetaan mutta Kanadassa ja Yhdysvalloissa (mm.) taas ihaillaan "pelottomia ja kovapintaisia uudisraivaajamiehiä ja -naisia.". Mitenhän meillä Suomessa? Tulee mieleen lause, jonka kaikki myös kirjan kirjoittaja tietää: "Lakkaa itkemästä kuin mammanpoika ja käyttäydy kuin mies!".

Mutta arvaahan jokainen vähänkin ajatteleva, että herkkyydellä on arkinen tarpeensa. Kuinkahan kävisi hoiva-alojen jos kaikki ajattelisimme pelkkää budjettia, määrää ja voittoa? Entä kuka tekisi elokuvat, kirjoittaisi kaikki kauneimmat kirjat ja kuvittaisi lastenkirjat jos herkkyyttä maailmalle ei kellään olisi?


Kun avaa nettisivuja erityisherkkyyteen liittyen, saa lukea kaikenlaista. Erityisherkkien vanhemmat, ja tähän laajentaisin kyllä myös erityslasten vanhemmat, saavat usein merkitseviä katseita ja syyllistäviä vihjailuita siitä, että toimivat lapsensa kanssa kuin paapoen, muun muassa sen vuoksi, että tilanteita varmistellaan ja ennakoidaan, jottei aiheuteta lapselle liian kuormittavaa tilannetta. Aronin kirja on varmasti usealle vanhemmalle helpottava opus, joka saattaa vapauttaa oman toiminnan epävarmuudesta ja rohkaisee ymmärtämään eritysherkkää lasta mutta myös avittamaan häntä voittamaan haasteensa. Kaikka lapset eivät vain toimi kasvatusoppaiden mukaan, tai asetu keskilinjaan, vaikka kuinka aikuisena niin haluaisi ja toivoisi. Mielestäni on tosi tärkeää ja hienoa, että vanhempi haluaa tutustua omaan lapseensa (jopa itseensä!) ja huomata, millainen lapsi on ja mitä hän kasvunsa ja kehityksensä tueksi tarvitsee. Sillä sitähän kaikki lapset meiltä tarvitsevat. Vanhemman huomiota, huolta ja rakkautta ja paljon ohjausta. Ja yksilöllisesti.


"Yllättävän moni löytää itsensä toistelemassa vanhempiensa sanoja siitäkin huolimatta, että muistaa hyvin, kuinka paljon ne satuttivat. Siksi on ensiarvoisen tärkeää tulla tietoiseksi omasta häpeätaipumuksestaan, jotta välttyisi siirtämästä häpeää omille lapsilleen. Opettele tiedostamaan omaa häpeätaipumustasi mahdollisemman hyvin välttyäksesi siirtämästä häpeää eteenpäin. Toimintatapoja on mahdollista muuttaa."

Elaine N. Aron: Erityisherkkä lapsi

17 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen bloggaus! Erityisherkkyys on kiinnostava aihe. Olen itse joskus diagnosoinut itseni sellaiseksi testillä. Taisin vastata melkein kaikkiin kysymyksiin kyllä. Herkkyydessä on kuitenkin paljon hyvää, minkä vuoksi onkin hienoa, että erityisherkkyydestä puhutaan nykyään paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kiitos! Niin minäkin ajattelen, että on hyvä että asioista puhutaan, eikä hyssytellä. Ei luulisi olevan keltään pois vaan auttaa ymmärtämisessä :). Kun ei vaan olla kaikki samasta puusta, ei millään.

      Poista
  2. Kiitos herkkyydellä kirjoitetusta kirjaesittelystä. Tätä kirjaa on luettu täälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)! Aikuiskirjakin voisi olla hyvin mielenkiintoinen!

      Poista
  3. Kiva kun kirjoitit tästä kirjasta! Minulla on lainassa sarjan aikuis-erityisherkkä -kirja, olen vasta tehnyt testin, ja ensimmäinen ajatus oli, että eikös nämä kysymykset päde kaikkiin ihmisiin. Ilmeisesti ei, mutta vaikeahan sitä on kuvitella muitakaan tapoja olla, kuin omansa ☺ Ehkä luen nyt koko kirjan. Hauskaa, kun kirjoitit, että kukas muuten kuvittaisi lastenkirjat, jos ei olisi herkkiä....ehkä minulla on ammatinvalinta kohdillaan ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä juttu havaita miten erilailla maailmaa aistimme. Toiset imee pölyhiukkasetkin sisäänsä :). Tämä tieto kyllä helpottaa siinä suhteessa, että ymmärtää miksi kuormitusta tulee herkemmälle enemmän kuin vähemmän herkällä!
      Kiitos kovasti kommentistasi! Herkkyys koskettanee useita taiteilijasieluja.
      Ja ammatinvalintasi on ainakin täältä lukija/katselijanäkökulmasta taatusti kohdallaan :)!

      Poista
  4. Mulla on tämä myös arvioitavana, ja aika samalla fiiliksellä olen lukenut: tarpeellinen kirja. Mä luen sitä tavallaan kolmessa roolissa: itse erityisherkkänä lapsena, erityisherkkien äitinä ja opettajana. Viimeisessä roolissa on vain pakko todeta, että aina ei luokassa voida kaikkia ottaa tarpeeksi huomioon. Mutta tarkoitus on siis tähän vielä palata tuolla omallakin tontilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kiva että tuumailu jatkuu sinun tontillasi. Odottelen innolla, joka roolin suhteen :).

      Poista
  5. Minulla on tämä myös kesken, ja toistaiseksi kirja on jopa herättänyt minussa enemmän kysymyksiä kuin tarjonnut vastauksia. Se johtunee kuitenkin luultavasti siitä, että tietämykseni erityisherkkyydestä on tähän asti ollut kovin vähäistä. En kuitenkaan tämän (tai muunkaan) kirjan perusteella uskaltaisi "diagnosoida" ketään oppilaista erityisherkäksi, ja muistuttaahan kirjoittajakin, että kannattaa varsinkin rajatapauksissa kääntyä ammattilaisen puoleen. Eli tavallaan ymmärrän ystäväsi kommentin siitä, että tästä tulee kohta uusi "adhd". Olen istunut eräässä kahvipöytäkeskustelussa, jossa kymmenkunta naista kertoi tehneensä "testin" ja voivansa sen perusteella sanoa olevansa luultavasti erityisherkkä. Vain pari heistä uskoi kuitenkin oikeasti olevansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan kirjan mukaan mielestäni tässä on hyvä muistaa se, että kyse on temperamenttityylistä. Diagnostiikka on tyystin eri asia ja pohjautuu ongelmakeskeiseen erotteluun ja kuluu lääketieteeseen. Temperamentti meillä jokaisella jokin on ja käyttäytymisemme voi kasvun ja kehityksen myötä olla aivan jotain muuta. Keltinkangas-Järvinen on tästä hyvin kirjoittanut mm. siinä koulukirjassa, joka ilmestyi viime keväänä (vai syksynä) :). Ihmiselämä on mielenkiintoista!
      Olisi kiva lukea tuumailujasi blogissasikin!

      Poista
  6. Tuo on totta, mitä kirjoitit, ja kaikilla temperamenteilla on erityispiirteensä, jotka kasvattajien olisi hyvä ainakin jossain määrin tiedostaa ja tuntea. Silloin mennään kuitenkin metsään, jos kuka tahansa voi itse luokitella lapsensa tiettyyn "kategoriaan" ja vaatii tälle sitten sen perusteella vääränlaista erityishuomiota (lue lapselle annetaan kaikki periksi ja ohitetaan huono käytös). Tähänkin olen törmännyt, ja siksi haluaisin aina edetä ammattilaisen tulkinnan varassa, en oman mututuntumani perusteella. Ajan takaa siis sitä, että erityisherkän lapsen tunnistaminen vaikuttaa kirjan perusteella aika vaikealta, eikä kirjoittajs itsekään ole sitä mieltä, että kirjan kyselylomake on aukoton. Äh, nyt tuli megapitkä kommentti, mutta tämä aihe on mielestäni todella mielenkiintoinen ja muistuttaa minua siitä, kuinka vähän itse on omassakaan koulutuksessa saanut opastusta tähän aiheeseen (3op Keltikangas-Järvisen pitämä kurssi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin ajattelen, että koulumaailmassa on yhtä monta persoonaa kuin on oppilasmäärä. Sinänsä joukkoa kuvaavat teoriat voivat antaa suuntaviittaa mutteivat koskaan kohtaa täysin yhden ihmisen uniikkiutta. K-J kirjoitti jotenkin näin, ettei esim suurpiirteisyys ole ikuinen syy myöhästelyyn mutta sen ymmärtämisen kautta voi oppia harjoittelun kautta täsmällisemmäksi :).
      Tsemiä vaativaan työhösi :)!

      Poista
  7. En pidä tästä erityisherkkyys-jaottelusta ja itsediagnosoinnista ollenkaan.

    Olen lukenut Aronilta kaksi kirjaa, sen perusteoksen HSP:n ja parisuhdekirjan. Ne testikysymykset ovat liian kattavia, suurin piirtein jokainen tunteva ihminen olisi niiden mukaan erityisherkkä.

    Itse itkin isänpäivänä läpi koko konsertin, jota olin miehen kanssa kuuntelemassa. Sen sai aikaan oopperalaulaja Jorma Hynnisen ääni ja olemus. Missään nimessä en halua silti nimetä itseäni erityisherkäksi. Ihminen määrittelee itsensä - ja lapsensa - aina jollakin tavalla: minusta on parempi nähdä sekä itsensä että muut pärjääjinä kuin liian herkkinä. Ei eläytyminen nole mitään erityistä ja erikoista.

    Aistiherkkyys on asia erikseen. Se on todettavissa.

    Aronin saatua julkisuutta ihmiset toteavat olevansa herkkiksiä jo kun raksivat nailonlangoilla ommellut tuotelaput pois puseron sisältä eivätkä siedä tikittäviä kelloja. Minusta nämä ovat ihan normaaleja asioita. Päinvastoin, on epänormaalia, jos iho on niin paksu, että sietää pistelevät ompeleet.
    Itse en pidä ledvaloketjuista sisätiloissa, mutta se ei tee minusta herkkistä. Ei tällaisia ole ollut kuin vähän aikaa, minusta ne kuuluvat ostoskeskusten yms koristeeksi ja normaalille ihmiselle sopii aidon kynttilän valo.

    Näen asian niin, että Aron pistää rahaksi kirjoillaan ja kursseillaan, jotka ovat aika lailla turhia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen kommentti :)! Ja totta, että aistiherkkyys on eri asia. Itse en lukenut erityisherkkyyden olevan negatiivinen asia, liian herkkä, vaan enemmänkin voimavara, jolla on kääntöpuolensa, kuten kaikilla piirteillä lienee olevan. Olisi ollut kiva kuulla Aronia esim kirjamessuilla. Rahastuksesta en myöskään tiedä sen kummemmin. Kiitos kommentistasi :)!

      Poista
    2. Kommentistasi tuli mieleen, että itse karsastan tuota hsp suomennosta. Erityis -alku on leimaava jne. jotenkin ärsyttävä. Kuitenkin kyseessä on, kuten totesit, normijuttu, yksi temperamenttipiirre muiden joukossa.

      Poista
    3. Katsoin eilen illalla tästä aiheesta ohjelman Inhimillinen tekijä. Minusta siinäkin oli hyvin sekavaa juttua. Enimmän aikaa puhuttiin minun mielestäni vain ihmisestä, ei mistään erityisestä. Tuli mieleeni, että jos lähtökohdaksi ottaa sen, että jokainen on robottimaisen reipas ja helppo, niin suuri enemmistö meistä on erityisherkkiä.

      Ja sitten taas tämä, miten vastakohdatkin kuuluvat tähän syndroomaan. Anne Kukkohovi mm. sanoi, että erityisherkkä on äärimmäisen hienovireinen ja hienotunteinen, kun taas Anja Snellman on sanonut, että hän töksäyttelee erityisherkkyytensä takia.
      Snellman on sanonut tuosta nimityksestä, joka on sekä englanniksi että suomeksi hassun mimosamainen, että jos nimeksi olisi tullut Aronin syndrooma, niin siihen suhtauduttaiisin eri tavalla. Minä luulen, että silloin ei myöskään nin moni diagnosoisi ja määrittelisi itseään tähän tyyppiin kuuluvaksi.

      Onko myös ajassa jotain sellaista hektisyyttä, että ihmiset haluavat paeta siitä kevyehkön psyykkisen diagnoosin ja selityksen turviin. Eri aikoina on ollut omia selityksiään herkille, hysteria, uupumus, neuroosit, lievä masennus jne.

      Poista
    4. Heh, me koetaan tämä varmaan hyvin erilailla. Minulle tämä on vähän niinkuin olisi asuttu vaaleahiuksisten ympäröimänä ja joku tulee ja sanoo että hei punahiuksisiakin on oikeesti olemassa! Ei sen kummempi juttu :). En rinnasta millään tavoin sairauksiin, kuten masennukseen, joka sekin on aivan todellinen asia.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!