maanantai 19. lokakuuta 2015

Kolme erilaista kotimaista

Olemme lukeneet viime kuukauden aikaan paljon kirjoja kirjastosta ja minulla on ollut tosi hyvä tuuri saada aivan uusia, houkuttelevia kirjoja suoraan lainaan. Tässä kolme erilaista kotimaista kirjaa, joista kirjoittamista mietin tovin. Mutta tässäpä kuitenkin.



Eppu Nuotion ja Aino Louhin Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät (Bazar, 2015) vaikutti minusta kuvakirjojen saralla kovin mielenkiintoiselta lähinnä asetelmansa takia. Olen lukenut Eppu Nuotiota jonkun verran, mutta aika vähän. Epsukepsu on loistava, samoin kuin tykkäsin yllätyksekseni Nuotion viimeisimmästä aikuisten kirjasta Mutta minä rakastan sinua, jonka perusteella aioin tutustua hänen aikuiskirjoihinsa jatkossakin. Aino Louhi on taas ymmärrykseni mukaan legendaarisen Kristiina Louhen tytär.
Tämä tai tuo? -kirjan kuvitus on mielestäni mielenkiintoinen. Osa sivuista on lähes minimalistisesti kuvitettuja, joka korostuu osittain lähes hauraan maalausjäljen ansiosta. Väritys ja kuvitus tuo mieleeni esimerkiksi Maikki Harjanteen ja näin myös nykyaikaan verraten hieman vanhahkon kuvituksen. Osittain kuvitus on taas runsaampi isomman tilannekuvan kautta. Minun on välillä hieman vaikea tihrustaa pienen kirjan yksityiskohtaista kuvitusta. Tästä syystä poikkesinkin kuvittajan kotisivuille ja huomasin Louhen lumoavat akvarellit- miksei tätä myös lastenkirjoihin, kuolaan jo ajatuksesta?! Yllätyksekseni lapseni olivat kirjalle armollisempia kuin olisin olettanut ja napottaa kuuntelivat kirjan alusta loppuun.
Eppu Nuotion teksti on aika mukava. Siinä on sopiva suhde aukeamaan nähden mutta kokonaisuus on aika pitkä ja työläs jos ajatellaan pientä kuulijaa. Jatkuva vertailu on lapsiarkea, kyllä, mutta pieni tiivistys olisi voinut olla paikallaan. Kirjan huumori tuo mukavaa piristystä ja hulluttelevat äidit juhlien lopussa ovat minulle kirjan parasta antia, sekä kuvituksessa että tekstissä.




Marika Maijalan ja Juha Virran Piano karkaa (Etana Editions, 2015) on ulospäin kuin herkullisin karkki karkkikaupassa. Kirjassa tyttö löytää pianon, joka kuuluu oikeasti orkesterille. Marika Maijalan kuvitus on aivan ihanaa. Sitähän katselee mielellään ja väritys ja kaikki tuntuvat silmiini balsamilta. Kuitenkin lapseni eivät (taas yllätyksekseni!) olleet lainkaan niin kiinnostuneita koko kirjasta. Valitettavasti täytyy todeta, että myös minulle Juha Virran tarina jää etääksi. Tarinassa tavoitellaan hassuutta, ehkä pienellä boheemilla twistillä, mutta jotenkaan en päässyt siihen niin kiinni kuten olisin toivonut. Jännä kirja. Toisaalta niin upea, mutta silti jättää vähän tylsäksi. Tekisi mieli omistaa, mutten tiedä lukisinko toiste.



Mikä Minttua naurattaa on Maikki Harjanteen klassikkosarjaa (Otava, 2015). Tässä kirjassa kerrotaan Mintun ensilumen kohtaamisesta ja kuinka vanhemmat käyvät juhlimassa hääpäiväänsä. Kakun koristelussa Minttu ja kaiffa vetävät överit. Otin tämän kirjan sillä ajatuksella, että tämä on varmasti niin hyvä nuorimmasta lapsestani ja ehkäpä ostan sen hänelle vielä joululahjaksikin. No, kirjan kuvitus on taattua Minttua mutta totta puhuakseni tämä ei naurattanut niin kuin olisin otsikon perusteella odottanut! Kirja on ihan hauska mutta odotin kunnon hyvää mieltä alusta loppuun ja railakkaalla naurulla, mitä ehkä olen aiemmin Mintuista saanut.

***

Joskus siis todella mietin mikä minua vaivaa, kun alan nirsoilla näin hyvien lastenkirjojen äärellä! Sillä olen aivan varma, että kaikille näille kolmelle on taatusti fanittajansa. Siksi haastan teitä lukijat aina kyseenalaistamaan esittelyni, sillä nämähän ovat vain yhden lukijan ja perheen lukukokemuksia, ja teillä se saattaa olla tyystin eri.


"Rakennetaanko maja vai leikitäänkö eläintarhaa? Vilja kysyy.
Fiinulle sopii kaikki. Fiinusta Viljan kanssa leikkiminen on melkein hauskinta maailmassa."

- Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät

8 kommenttia:

  1. Olen ollut Minttu-kirjojen suuri ihailija ja ystävä jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta täytyy myöntää, että viimeisten kirjojen myötä rakkauteni Minttuun on joutunut koetukselle. Etenkin tämän vuosikymmenen puolella ilmestyneet kirjat ovat järjestään olleet vähän pettymyksiä sekä itselleni että ilmeisesti myös lapsille, koska niitä ei haluta lukuun läheskään niin usein kuin vanhoja Minttuja. Jotenkin kerronta ei ole enää niin hauskaa ja sujuvaa eikä tarina samalla tavoin samaistuttava ja eheä kuin vanhemmissa kirjoissa. Vanhat Mintut ovat olleet meillä niin suosittuja, että vähän kyllä harmittaa tämä muutos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, vähän sama juttu minullakin. Mikähän siinä. Ehkä sitä ei itse osaa muuttua Mintun mukana, vaan jumitan niissä vanhoissa. Niitä voisi kyllä ostaa ihan omaksi asti, jokunen löytyy käytettynä hyllystä. Muistan kuinka ostin ne vanhemmalta rouvalta joka puhkesi lukumuistoihin kirjojen äärellä... Jotta ovathan nämä monen polven kirjoja!
      Kiitos kovasti kommentistasi :)!

      Poista
  2. Tuohon äiti-tytär-tuumailuun, siis kyllä, legendaarisen Kristiina Louhen tytär, jonka nimi, tietenkin, on Aino!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa oli tästä liikuttava kohta, kun kuvituksessa näkyy Aino -kirja :)!

      Poista
    2. Tuo kohta on hauska - varsinkin tällaisesta vanhasta Aino-fanittajasta. :) On muuten totta, että jokaiselle kirjalle löytyy varmasti oma lukijakuntansa. Minä oikeasti jopa yllätyin, miten vahvasti esikoisemme tuohon Viljan syntymäpäivät -kirjaan on kiintynyt. :) Minäkään en muuten hirveästi innostu noista uusista Mintuista. Sääli.

      Poista
    3. On mukava, kun lapsi löytää suosikkinsa! Siks hyvä lukea erilaisia, kun ne omat suosikit ei tod ole välttämättä lasten!
      Nimenomaan sääli...

      Poista
  3. Osittain samoilla linjoilla kanssasi. Mulla tökkivät kaikki Minttu-kirjat, en jaksa niitä yhtään, vaikka tyttäreni rakastaa niitä. Tämä tai tuo oli minusta virkistävän erilaisen, modernin tai urbaaninkin näköinen, mutta jatkuva vertailu teki minut hulluksi. Yleensä minusta kirjallisuudessa toimii parhaiten klassinen kolmen toiston kaava. Jos sitä kovasti ylitetään, käy hullusti. Tässä toistoja oli varmaan kymmeniä.
    Piano karkaa taas, tykkään niin paljon Marika Maijalan kuvituksesta, että juonella ei ole niin väliä. Hiukan ohuthan se tarina tuossa kirjassa oli, mutta mulla se ei haitannut. Aion tämän kirjan ostaa meille itsellemmekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :)! Ja toivottavasti pääsit taas hulluuden tälle puolen :D. Olen sillä tavalla aika vaativa lukija, että tykkäisin lastenkirjoissakin, että sekä kuvitus että tarina ovat loistavia ja pelaavat yhteen. Marika Maijalan kuvitus on niin ihana, että huhhuh, siksipä tarina harmitti varmaan vielä enemmän. Tuli epäsuhta lukukokemuksessani.
      Minä tykkään kans toistuvuudesta mutta rajansa kaikella. Näin on.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!