keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Uskonto lapsuuden kulttuureissa

Huomasin Lasten Keskuksen kevätuutuuksissa pitkästä aikaa kasvatukseen liittyvän kirjan, jota en malttanut olla kyselemättä blogiini. Täällä blogissani olen aikoinaan runsaamminkin pohtinut vanhemmuutta ja kasvatusta yleisesti, välillä hieman yksilöllisemminkin. Nämä yleiset ja jakavat keskustelut blogimaailmassa olivat (ja ovat) minulle varsin arvokkaita kokemuksia ja välillä niitä on jopa ikävä!

Mutta uskonto, se lienee tabu. Vai? Siitä keskustelua mielestäni vältetään sen vuoksi, että... Emme osaa keskustella asiasta suvaitsevasti, korrektisti, riittävällä järkevyydellä? En tiedä, mutta mielestäni oli oikein ajankohtaista ja korrektia julkaista kirja, jossa on erilaisia ajatuksia uskontokasvatuksesta kaikella korrektiudella ja erilaisia uskontoja arvostaen.


Uskonto lapsuuden kulttuureissa -kirjan on toimittanut Martin Ubani, Saila Poulter ja Arto Kallioniemi (Lasten Keskus, 2015) ja kirjassa on kolmetoista eri puheenvuoroa viidellä eri pääotsakkeella. Alun johdantoteemat olivat minulle mielenkiintoisimmat. Kirjan aloittaa Marjatta Kalliala toteamalla omalla topakalla ja minulle humoristisella tyylillään mm. päivähoidon uskontokasvatuksesta, että: ".. niin sanottu vasu-keskustelu, jonka juhlallisena tavoitteena on kirjoittaa lapselle yksilöllinen varhaiskasvatussuunnitelma. Tässä keskustelussa käsitellään yleensä myös uskontokasvatusta, mikä käytännössä usein typistyy sen kirjaamiseksi, mitä lapsi saa tai ei saa tehdä (Lamminmäki-Vartia 2010).". Tästä nousi valtava halu kuulla vanhemmilta, millaisia kokemuksia vanhemmilla näistä keskusteluista on? Kirjaa lukiessani tajusin itse asiassa, että omien lasteni kerhovasuissa ei ole koskaan mainittu sanallakaan uskontokasvatuksesta. Olen olettanut sen johtuvat hoitosuhteen muodosta ja pienuudesta/vko. Kalliala nitoo jälleen napakasti uskontokasvatuksen vähyyden yhteen taidekasvatukseen ja ympäristökasvatukseen- ja jopa sitoutuvan leikin mahdollistamiseen. Lopuksi Kalliala pohtii viisaasti näin: "Ajattelen uskonnon olevan osa kulttuurin syvärakenteita. Kulttuuri asuu mielissä ja sydämissä (Goodenough 1964), uskonto sieluissakin. En kiistä uskontokasvatuksen monimutkaisuutta moninaisessa kulttuurissamme. Kannatan lämpimästi omien asenteiden ja arvojen pohtimista." .

Kirja jatkuu Henrik Simojoen pohdinnalla lasten tiedonjanosta, kysymystulvista ja halusta filosofisointiin: "Tämän artikkelin keskeisin teesi on se, että lapsen edun vuoksi on tärkeää, että jo varhaiskasvatuksessa uskaltaudutaan suurten elämänkysymysten alueelle.". "Matthewsin (kirj.huom. amerikkalainen filosofi) näkökulmasta lasten kysymykset eivät vaadi ensisijaisesti tyhjentäviä vastauksia, vaan yhdessä käytyä antoisaa keskustelua asiasta. (...) Syvällisen keskustelut nousevat arjen keskeltä, ja suuret kysymykset syttyvät pienistä asioista.". Tähänpä voisi sanoa, että vaikkapa laadukkaan lastenkirjan ääreltä?

Kolmanneksi Kristiina Kumpulainen puhuu lasten dialogisesta merkityksenannosta lasten osallisuuden ja kehityksen voimavaroina, eli ollaan myös oppimisen äärellä. Lapsen näkökulman huomioimisesta ollaan jo puhuttu (no nykyihmisestä voi tuntua näin) iät ajat, joten dialogisten arvojen tuominen lastenkasvatuksen areenalle on ollut minusta äärimmäisen toivottava suuntaus. Kumpulainen tiivistää ideaa hienosti näin: "Tärkeintä on ymmärtää, ettei aikuisen ole tarkoitus olla tiedollinen ekspertti, joka antaa vastaukset lasten esittämiin kysymyksiin tai muuten omalla auktoriteetillaan vie keskustelua ennalta määrättyyn suuntaan (Kalliala 2008, Pruuki, 2010). Aikuisen olennaisin taito on sen sijaan heittäytyä lapsen kanssa yhteiseen ihmettelyyn ja pohdintaan. Keskeistä tällöin on avoin, rehellinen, kiireetön ja pohtiva ilmapiiri sekä yhteistä ajattelua eteenpäin vievät aloitteet, kysymykset ja ehdotukset. (...) Tällöin huomataan, että yhdessä ajatteleminen tuo esiin useampia näkökulmia. Samalla opitaan kuuntelemaan toista, kunnioittamaan toisen ajatuksia ja ajattelemaan yhdessä. Lapsi oppii myös harjoittamaan kriittisyyttä omia ajatuksiaan ja näkökulmiaan kohtaan." Pitkä lainaus- ja syystä!

Onnistunut kirjankansi. (valitettavan epätarkassa kuvassa)
Tämän jälkeen kirja perehtyy keinoihin millä tavoin uskontokasvatusta voidaan päivähoidossa toteuttaa. Joskus kasvatus on ulkoistettu esimerkiksi seurakunnille. Millaistahan olisi jos kaikki hoitolapset tutustuisivat erilaisiin lasten uskontoihin dialogisessa (ei pintapuolisessa?) hengessä pitkin kalenterivuotta, yhtä luonnollisesti kuin muuhun kalenterivuoteen kuuluviin traditioihin? Kirjassa kerrotaan myös ortodoksisesta ja luterilaisesta kasvatuskulttuurista, joka oli mielenkiintoista ja joita olisi toivonut myös muista maailman valtauskonnoista. Kummasti ymmärsin myös kirjan kautta kuinka tärkeitä hengelliset laulut ovat luterilaisessa kasvatuksessa. Jotkut kannanotot jäivät minulle vieraammiksi, toisia ynnäsin useampaan kertaan. Ruotsinkielisen viimeisen osuuden skippasin sujuvasti.

Hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainen kirja. Oletteko lukeneet tai kiinnostaisiko lukea edes artikkeli sieltä täältä? Millaisia ajatuksia teille nousee varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksesta? Onko se tarpeen ja miksi? Pidetäänpä keskustelu malliikkaasti korrektina :) !

Kirjoitukseni oli nyt kapea, kapea siivu kirjan moninaisuudesta. Mitähän te siitä tuumaatte? Minulla on luettuna myös painotuore äitiyteen liittyvä kirja. Kiinnostaisiko lukea mietteitäni/otteita tästä Hannele Törrösen kirjasta? Samoin kirjapinooni kulkeutui kirjastosta taidekasvatuksen kirjoja ja viime aikaisen hitin eli satuhieronnan kirja, hmm, en lupaa vielä näistä mitään mutta...


"Kulttuuriperintökasvatus on kasvatuksen osa-alue, jonka avulla edistetään kulttuuriperintöön liittyvää osaamista ja tuetaan kulttuuri-identiteetin muodostumista ja kulttuuristen oikeuksien toteutumista (Nikodin et al. 2013)."

- Saija Benjamin, Marja Laine, Arto Kallianiemi: Varhaiskasvatuksen kulttuuriperintökasvatus yhteiskunnallisessa murroksessa (kirjassa Uskonto eri kulttuureissa, Lasten Keskus, 2015)

6 kommenttia:

  1. Täytyykin pistää kirjastosta varaukseen!

    Vaikka lapseni ovatkin jo ohittaneet VASU-iän, on varmasti aivan hyvä silti vähän pohtia asiaa.

    Meillä oli aikoinaan fiksu ja mukava kastepappi, jonka kanssa filosofoitiin monenmoisia ja monella tasolla. Mieleni pohjalle on jäänyt jostain keskustelusta papin kommentti: "jos muihin osa-alueisiin lapsen kasvatuksessa suhtauduttaisiin samalla tavoin kuin uskontoon, sitä pidettäisiin heitteillejättönä."
    Hän ei tarkoittanut, että lapsi pitää kasvattamalla kasvattaa johonkin tiettyyn uskoon tai uskontoon, vaan nimenomaan sitä, että asiasta pitää uskaltaa keskustella, pitää uskaltaa vastata lapsen kysymyksiin oman vakaumuksensa (mikä se sitten onkaan) mukaisella tavalla. Lasta ei voi jättää tyhjiöön, joka täytyy joskus kun lapsi on itse valmis valitsemaan, vaan aikuisen pitää nimenomaan uskaltautua mahdollisimman avaraan dialogiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva kun kommentoit! Lasten kanssa tuumailu ei todella ole helppoa, varsinkaan jos omat ajatukset vaikeissa aiheissa ole hyvin vahvat. Toisaalta miksei vanhempikin voisi todeta, että nytpä en kyllä osaa tähän vastata mutta mietitäänpä yhdessä! Se on jännittävää, ennalta-arvaamatonta ja mitä kaikkea- mutta sitähän tämä kasvatus on! Ja oikeastaan eikös se pidäkin homman aika kiinnostavana :D!

      Poista
  2. Mielenkiintoinen aihe, johon haluaisin sanoa vaikka mitä! Katsotaan, saanko puettua sanoiksi juuri mitään ;)

    Minä en pidä tunnustuksellisesta uskontokasvatuksesta, oli se sitten suunnattu minkä ikäisille tahansa. Kuulun itse ev.lut. kirkkoon ja kaksi lapsista kävi seurakunnan päiväkerhossa, mihin uskonto tietysti luonnollisena osana kuului. Kouluihin ja päiväkoteihin toivoisin elämänkatsomuksellista otetta: sellaista tuomitsematonta tutustumista eri uskontoihin ja uskomuksiin.

    Meillä jutellaan lasten kanssa paljonkin vaikeista asioista, joihin ei ole tyhjentäviä vastauksia. Kerron, että jotkut ajattelee näin, toiset noin, minä näin ja tarvittaessa sanon suoraan, ettei joitakin asioita voi varmasti tietääkään.

    Kuinka ollakaan lähisukuun kuuluu fanaattisen uskonnollinen henkilö, joka syytää sitä omaa, tuomitsevaa ja ehdotonta elämänkatsomustaan kaikille. Myös lapsille, vaikka olen sen suorin sanoin kieltänyt. Alkuvuodesta tapahtuikin ihan käsittämätön konflikti ihan siksi, että yritin asiallisesti ja rauhallisesti sopia yhteisistä pelisäännöistä lasten suhteen. Sain kuulla älyttömiä syytöksiä, päällimmäisenä sen että lapseni joutuvat helvettiin, koska blaa blaa ja blaa. Kiihkoilijoissa tuskallisinta on juuri se, etteivät he voi kuvitellakaan olevansa väärässä ja tyrmistyvät tyystin, jos joku luulee olevansa inhimillinen, vaikka ajattelee väärin. (Mulla ei kuulemma voi olla mitään moraaliakaan, koska en ole uskossa.)

    No joo, menee aiheen vierestä, mutta halusin vähän valottaa, miksi en kaipaa uskontokasvatusta lapsilleni. Uskonnoista tietenkin saa (ja mielestäni täytyykin) puhua, mutta jokaisella täytyy olla oikeus ja mahdollisuus valita tiensä.

    Kristillisiä lastenkirjoja on pilvin pimein, mutta muista uskonnoista en ole löytänyt kuvakirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä aihe on oikeasti mielenkiintoinen ja kirjassa oli hauskasti avattu niitä näkökulmia millaista vakaumuksellinen opetus on, tai "uskonnosta ei puhuta" -kasvatus tai sitten elämänkatsomuksellinen tapa. Minä tykkään myös opettaa lapsilleni maailmaa kaikessa sen kirjossaan, uskon rikkauden vaikuttavan myös lapsen kehitykseen ja vaikkapa suvaitsevuuteen. Toki on myös tiettyjä arvoja (eli sääntöjä) jotka haluan opettaa.
      Kirjassa oli minusta hyvä kohta myös se missä kuvattiin miten jokaisessa uskonnossa on erilaisia uskojia eli toinen voi olla tiukempi jossakin, toinen "suurpiirteisempi". Eli uskonkaan perusteella yksilöä ei tulisi luokitella johonkin ennakkoluuloon, koko joukkoa edustavaan mielikuvaan. Tuli mieleeni esimerkistäsi, että oikeastaan tämänkin opettaminen lapsilleni olisi varmaan hyvä asia...

      Mielenkiintoisia tuumailuja, kiitos :)!

      Poista
  3. Näin uskonnottomana mä olen tosi kiitollinen siitä, että omana päiväkotiaikana meidän päiväkodissa ei ollut minkään näköistä uskontokasvatusta, ja että lasten ranskalaiseen kouluun ei uskonto myöskään kuulu mitenkään, ihan lain nojalla. Periaatteessa kai uskonnottomuuttakin pitäisi uskontokasvatuksen tukea, mutta parasta tukea sille musta kyllä on se, kun annetaan uskonnon olla vain uskovien asia. :) No, uskontoihin tutustuminen on musta kyllä tärkeää, ja se ranskalaisesta systeemistä puuttuu - myös siis kristinuskon osalta. Mutta varhaiskasvatuksessa siihenkään ei musta ihan kauhean syvälle tarvitse mennä, mä en tiedä, pystykö pieni lapsi käsittelemään sellaista relativismia, että toiset sanoo näin ja toiset noin, mutta kukaan ei ole enempää oikeassa kuin toinen. Ja sellaiseen arkipäivän uskonnollisuuteen törmää sitten aika luonnostaan, kun huomaa, että Yasminan äidillä on huivi ja Daniel ei syö lihapullia vaikkei se ole allerginen, ja niitä sitten selitellään pikkuhiljaa sitä mukaa kun kysymyksiä tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä toisaalta on ollut oma näkökantanikin, ehkäpä siinä "pelossa", että muuten kasvatus saattaisi olla jotenkin omia arvojani vastaan ja tietyn "väristä". Kirja kuitenkin avasi miettimään asiaa myös kulttuurikasvatuksen näkökulmasta. Ja kyllä minä ehkä kenties niin ajattelen, että uskonnostakin tulisi rohkeammin jutustella. Onko se sitten noin lasten kautta tulevana vai jotenkin muuten, en osaa sanoa mitä siitä ajattelen. Kiitos paljon kun kommentoit. Uskonpa että sinulla olisi tähän paljon tuumattavaa.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!