keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Pallopää palloilee

Nappasin kirjaston uutuushyllystä Mikko Saaraisen sarjakuvamaisen ja sangen kutsuvan lastenkirjan Pallopää palloilee (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2014), sillä kansi lupasi hyvää. Sekä kirjan nimi, kaikessa yksinkertaisuudessaan! Pikkuisen selailin kuitenkin etukäteen, jotta kirja oli tullut oikealle osastolle, ja olihan se.


Tässä kirjassa Pallopää siis todellakin palloilee pitkin poikin maailmaa, tai maailmankaikkeutta. Oikeastaan muuta tässä ei tehdäkään, Pallopää vaan liitelee kaverinsa Tirppa-linnun kanssa kamera mukanaan. Kaverukset käyvät piknikillä olevan karhuperheen luona, merirosvolaivassa, veden alla, kilpa-autoajoissa, kaupungissa, viidakossa, vuoristossa ja avaruudessa! Lopulta kaverukset palaavat kotiin ja alkavat nukkumaan.


Kun lopetin kirjan, kysyin lapsilta oliko hyvä? En ollut vastauksesta lainkaan varma, koska oikeastaanhan kirjassa ei ole selvää juonta. On vaikka tyyppejä jotka käyvät eri paikoissa. Kirja on myös hyvin, hyvin visuaalinen ja laadukasta sarjakuvamaista katseltavaa riittää. Kirjan selkeä kuvitus on humoristinen mutta ehkä teksti voisi olla samalla lailla hieman kikkailevampi. Tekstin tasaisuus jäikin minua mietityttämään pitivätkö lapseni kirjasta, josta itsekin olin aluksi hieman hymyilevän hämmentynyt! "Jooo!" lapseni hihkaisivat. Hymyilyni jatkui.


Kirsi Kunnas on maamme selkein nonsensen puolesta puhuja. Olikin loistavaa löytää tälläinen Pallopää palloilemassa tässä meidän aikakaudessamme, jossa taas opettavaiset kirjat ovat suuressa huudossa. Lasten maailma, leikkien ja mielikuvitusten täyttämä elämä ei taatusti ole suoraviivaista ja selkeää, se on lähes nonsenseä. Leikissä kaikki on mahdollista ja se on vapauttavaa. Mikko Saarainen muistuttaa meitä aikuisiakin tuosta mielikuvituksen vapauttavasta maailmasta, jossa millään ei tarvitse olla sen kummempaa tarkoitusta ja se riittää! Loistava kirjastolöytö! Ostan omaksin(ja yhden kaveriperheelle) jos tulee vastaan. Ja toivottavasti Mikko Saarainen jatkaa lastenkirjapuolella, tai tekee vaikka lapsille kotimaista sarjakuvaa...



Muistakaahan antaa jouluaikana mielikuvitukselle ja höpötykselle siivet! Katsellaan lasten leikkejä ja yritetään oppia niistä. Uskaltaisikohan itsekin leikin höperrykseen mukaan, edes hetkeksi...? No ainakin joulupukin tulee sitä jouluna tehdä ;).


"Kilpa-autojen pärinä on korvia huumaava, kun koirien sekarotuluokan kilpa-ajot ovat käynnissä. "Tästäpä saan vauhdikkaan kuvan", ajattelee Pallopää.
"Hau! Hau! Hanaa!" kannustavat katsomon koirat."

- Mikko Saarainen: Pallopää palloilee

maanantai 21. joulukuuta 2015

Karoliina ja nokkela Neema

Tuula Kallioniemen kirjoittama Karoliina -kirjasarja taitaa nyt olla meillä kokonaan koluttuna. Kirjasarjaa vauhdittaa Marika Maijalan loistava kuvitus. Viimeisimpänä Karoliina -kirjanamme luimme viime viikolla Karoliina ja nokkela Neema -kirjan, jossa Karoliinan luokalle tulee tummaihoinen tyttö (musta, kuten Kallioniemi kirjoittaa), Neema, joka laittaa luokan sekaisin olemalla erilaisessa suomalaisuudessaan niin sangen mielenkiintoinen.


Oikeastaan kirja kertoo paljolti kaveruudesta. Ihan kiusallista ajatella miten jo pienestä lapset osaavat juonitella kaverisuhteitaan toistensa kanssa. Karoliinan kirjassa asiat ovat kuitenkin esitetty mukavassa hengessä. Vaikka Neema sekoittaakin tyttöjen kaverisuhteita ja pistää poikien päät vähän sekaisin, niin silti kullekin riittää loppujen lopuksi kaveria, vaikka kaikki haluaisivatkin olla just Neeman kanssa. Neema itsessään vaikuttaa tosi solidaariselta tytltä, joka ei ollenkaan lähde bestisjuttuihin mukaan, vaan kutsuu koko luokan pihalleen leikkimään ja kukin tytöistä saa käydä vuorotellen yökylässäkin. Neema ei tunnu ottautuvan juonitteluihin, vaikka sitä hänelle tarjotaankin. Se on mukavaa luettavaa!


Kallioniemen kirja on taasen hauska ja menevä. Yhdessä kohtaa Karoliina kuvittelee ajatuksissaan, että käy ryöstämässä kaupasta karkkia ja joutuu kiinni! Ilmeisesti tämä hauskasti kirjoitettu kauhukuva oli lapsistani kuitenkin liikaa, ja luultavasti itsekin eläydyin liian paljon, koska minua pyydettiin vaihtamaan kirjaa. Jatkoin silti sinnikäästi eteenpäin ja yritin jutella asiasta, että se oli vain Karoliinan mielikuvitusta, ei totta. Toinen rohkea kohta kirjassa on, kun Karoliina lipsauttaa suustaan kinuski -sanan vahingossa kutsuessaan Lin:iä, joka on aasialaistaustainen. Lapset eivät varmaan tietoisesti tajuakaan, miten jotkut aikuisten käyttämät sanat ovat epäasiallisia, mutta sanan käyttö aiheuttaa Karoliinan kaverien keskuudessa epämiellyttävän tunteen ja kamalan häpeän Karoliinassa...


Nyt sitä sitten vain odotetaan, että Tuula Kallioniemi kirjoittaisi lisää Karoliinoja. Tai sitten luetaan näitä uudestaan, kuten lapseni jo vähän ehdotti...


"Kätet ylös, olet pitätetty!
Karoliinan mielikuvat ryöstäytyvät omille teilleen. Hän näkee itsensä vankilassa kaltereiden takana. Äiti nyyhkii kotona. Isä leipoo kakkua, jonka sisään piilottaa viilan."

- Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema (Otava, 2013, kirjastolaina)

lauantai 19. joulukuuta 2015

Typy ja topakka tonttu

Jos jonkun kirjankansi on luokseen vetävä, se on tämä: Typy ja topakka tonttu (Bazar, 2015). Ja niinpä minäkin kiinnitin kirjaan kirjablogien kautta huomiota siinä määrin, että pyysin sen esittelyyn.


Kirjan kannesta kiitosta kirjan laadukkaasta kuvituksesta vastaavalle Sari Airolalle, joka onkin noussut minulle kotimaisten kuvittajien suosikkeihin. Kuvittajissamme onkin kyllä niin kovaa laatua, että kelpaavat helposti kansainvälisille markkinoille. Airolan värien käyttö on kauniin hillityn maanläheistä ja ihmishahmot (ja tonttu-) kauniita isoine silmineen ja eloisine ilmeineen. Kuvituksessa näkyy, että siihen on laitettu aikaa ja voimavaroja. Jo kannen kuvaa katselemalla voi nähdä miten tytön yksityiskohtaisesti tehdyt myssy ja lapanen antavat kuvalleen ihanasti tekstuuria, jonka tuntee moniaistillisesti. Se kun vielä yhdistyy laskevaan lumisateeseen, joka tekee kuin valokeilan tontun päälle, on kokonaisuus äärimmäinen kaunis ja hauska!



Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa. Sanna Isto on ymmärtääkseni kirjoittanut palkitun Tinka ja Taika -kirjasarjaa, jota en ole vielä lukenut. Eppu Nuotio on taas kovanluokan kirjailija, jonka teosten moninaisuus on uskomatonta. Typy ja topakka tonttu -kirjassa Typyn perheen kotiin tulee vesivahinko ja Typy joutuu yksin joulun alla aika ärtyneen oloisen Bertta-tädin hoiviin, joka ei paljon joulusta välitä. Typy kokee yksinäisyyttä ja löytää joulutavaroista ystäväkseen tontun. Tontun (mielikuvituskaverin?) veikeä ilmestyminen kirjaan on kirjan kohokohta, näitä iloisia yllätyksiä, huumoria ja vauhtia olisin toivonut kirjaan lisääkin.



Kirjan kokonaisuus jää itselleni hyvin kuvituspainoiseksi ja kokonaisuus ei tunnu olevan balanssissa. Tarina on mielestäni liian pitkä ja, pahoittelen, valitettavasti hieman tylsä. Myös lapseni menettivät mielenkiinnon tarinan kuulemiseen keskivaiheilla. En tiedä johtuiko tämä Bertta-tädin kärttyisyydestä, että kirja ei tuota sitä fiilistä, mitä joulukirjalta odotan. Sillä huomaan, että yksittäinen kirjainpuutoskin kirjassa alkoi harmittaa minua liikaa. Lienen liian sensitiivinen lukija ja imen tunnelmia ja Typyn ja tontun ikävää oloa liikaa itseeni, eikä lopun hieman teennäinen "kaikki hyvin ja Bertta-tätikin tykkää nyt joulusta" -loppu tätä tunnettani pelastanut. Mikä harmi, odotin tältä kirjalta niin paljon!


"Typy tottelee tonttua ja nostaa sen laatikosta. Se on ihan oikea tonttu! Siinä se nyt venyttelee itseään Typyn kämmenellä. ja Typy uskaltaa vihdoin mennä peremmälle."

- Sanna Isto, Eppu Nuotio ja Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

maanantai 14. joulukuuta 2015

Richard Scarryn eläinten joulu

Meillä luetaan nyt sesonkikirjoja, eli kirjoja talvesta ja joulusta. Vaikka ulkona keli on lähes antitalvinen, tuo lasten joulukirjojen lukeminen edes häivähdyksen siitä keskitalven juhlan taiasta, joka toivottavasti tavoittaa meidät kiireisimmät aikuiset kelistä piittaamatta...


Joulukuun ajan olemme lukeneet Richard Scarryn kuvittamaa ja Kathryn B. Jacksonin kirjoittamaa Eläinten joulu -kirjaa (Tammi, 2008, ap 1958, suomennos Marjatta Kurenniemi, kirjastolaina). Kirja sisältää 18 pientä joulutarinaa tai lorua. Tarinat ovat sinällään aika hauskoja ja mukavia. Eivät suurteoksia mutta totta tosiaan Richard Scarryn lumoava, hellyyttävä kuvitus tekee kirjasta timantin (ehkä siksi kirjan nimi onkin kokonaisuudessaan Richard Scarryn Eläinten joulu, eikä kirjoittajaa mainita edes kannessa...!).


Lisäksi saman kirjan tarinoiden lukeminen on tuntunut tosi mukavalta näin joulun alla. Se on niin ikään ollut meidän toinen luettava kalenteri lorukalenterin lisäksi. Tarinoissa käsitellään esimerkiksi kiltteyttä ja tuhmuutta. Mutta myös niin, että eräskin karhu toivoo kultaista kelkkaa, joka selvästi tarinassa viitataan liialliseksi toiveeksi, mutta annas ollakaan, kun karhu on vaan niin kiltti, ettei joulupukin auta kuin tuhlata kaikki kultaväri yhteen kelkkaan. Onneksi hopeaväriä löytyy muiden lahjoihin...!



Joulu alkaa olla yllättävän lähellä. Meillä joulunvalmistelu on ollut varsin verkkaista: pientä askartelua (jatkuvan sairastelun lomassa), yksittäinen innostuminen keittiön siivoamisesta (joka jäi kesken), jouluverhojen silitystä ja ripustusta (ja huomaamista että ihan hyvin olisivat voineet olla silittämättäkin, rypyssä ovat, aivan kuten sinä vuonna kun kuopukseni syntyi ja ripustin ne mielenosoituksellisesti ilman silitystä!- mutta tällä kertaa silittäminen oli yksi höperö jouluriitti minulle!). Tänä vuonna ei meillä joulua todellakaan vietetä kaapeissa, sillä niihin ei mahdu- niin sekaiset ne on. Pieni valkea häivähdys tekisi ihmeitä ulkoiluintoon, jota toki vapaapäivinä toivoisi runsaammin tekevän, mutta eiköhän kynttilänvalo, kuusentuoksu ja lasten kriiseilevä into tuo joulufiilistä, kuten aina ennenkin...



Millaisia joulukirjoja teillä luetaan? Onko teillä mitään perinnekirjoja joulun odotukseen? Tämä Scarryn kirja kyllä voisi olla yksi sellainen, en vain tiedä onko näitä enää myynnissä. Entä millaisia jouluvalmisteluja siellä on tehty? Ei kai ilmassa ole jouluströsseliä?


"On joulu ja lunta ei ollenkaan!
huutaa metsän eläimet riemuissaan.
On hauskaa kulkea metsämailla,
kun yksikään ei ole ruokaa vailla."

- Kathryn B. Jackson ja Richard Scarry: Eläinten joulu

perjantai 11. joulukuuta 2015

Hipun laatikkoleikki

Viime aikoina mediassa on vanhempien kännykän räpläystä syynätty urakalla. Älypuhelimien on sanottu vähentävän lasten ja vanhempien vuorovaikutusta ja jopa lasten kielellisiä vaikeuksia on pohdittu johtuvan nykyisestä online-elämästämme. Olemmeko läsnä? Keskustelemmeko irl?

Hmm, ehkä nämä kysymykset ovat han hyviä asioita nostaa esille aika ajoin ja herätellä meitä siihen miten toimimme. Veikkaan, että suurta syyllistymistä ei pidä automaattisesti ottaa vastaan mutta omia toimintatapojaan lienee terveellistä aika ajoin tarkastella. Sillä tokihan lapsi tarvitsee kaikkeen kehitykseensä aikuisen täyttä huomiota muuttuvan tarpeensa mukaan sekä ihan ihkaoikeeta juttelua ja asioiden ällistelyä ääneen ja varsinkin pienenä, kun omaa kieltä ei vielä ole!

Vai pitäisikö meidän miettiä niinpäin, että miltä itsestä tuntuu jos kollega räpeltää hymyssä suin tekstiviestiä konsultoidessasi häntä vakavassa asiassa? Tai millaista on jutella kaverin kanssa, joka kommentoi jatkuvasti jotain muuta seuraamaansa mediaa, eikä kertomaasi tarinaa? Entä tulisiko tulevaisuudessa myös älypuhelimille olla pikkujouluissa omat tonttulakit? No joo, ymmärsitte pointin!


Tilannehan ei ole historiassakaan täysin outo. Petra Heikkilä on kirjoittanut ja kuvittanut minusta oivan kirjan Hipun laatikkoleikki (WSOY, 2009, oma kirjahylly), jossa possuperhe saa television ja vanhemmat uppoutuvat katselemaan sitä. Pieni porsas keksii pahvilaatikosta jos jonkinlaisia hauskoja leikkejä lelu(?)kaverinsa kanssa mutta vanhemmat vain toljottavat elävää kuvaa niin kauan, että sähköt sammuvat. Silloinpa Hippu kertoo, että (tosielämän)tv-ohjelma jatkuukin Hipun huoneessa, jossa Hippu itse esittää pahvilaatikossa ohjelmia. Aika osuva tarina.



Petra Heikkilän kuvakirja on todella hieno. Ensinnäkin näennäisen simppeli ja nykyaikana lähes rauhallisen seesteinen kuvitus on monitasoinen, kollaasimainen, jota on hauska ihmetellä. Tarinan lauseet ovat mukavan lyhyitä, toteaviakin, ja sopivat näin pienemmällekin kuulijalle. Kuvitus ja teksti luovat yhdessä hauskan mahdollisuuden oivallukseen, joka antaa mukavaa "haastetta" lukijalleen. Kokonaisuus on hyväntuulinen, vaikka käsittelee vähän arkaluontoistakin aihetta- vanhemmuutta. Siinähän me kaikki vanhemmat ollaan helposti vähän herkkähipiäisiä? Tämä kirja on kuitenkin naurattanut lapsiamme ja meitä aikuisia vuodesta toiseen.


Kirjan tarina on melko ajaton. Tekniset vempeleet ovat aina olleet uhka ja mahdollisuus ja niiden vaikutuksia on pohdittu ajassa kuin ajassa. Televisio pitää vieläkin jonkun tason pintaansa, vaikka älypuhelimet ja tietokoneet syrjäyttävätkin sitä melko lailla. Televisiosta on tullut ikään kuin liikkuva maalaus, joka pidetään sinnikkäästi päällä taustalla, vaikka samalla tarkkaavuutta jaetaan jos jonkinlaisen yhteyden kanssa. Huhhuh, minua kuormittaa jo ajatuskin. Ja samalla huomaan, että joskus usein en enää osaa olla vain yhden laitteen tai kirjan kanssa, vaan silmäilen aika ajoin, että mitäs siellä ja täällä tapahtuu... Pelottavaa. Surullista. Ehkä elämä saisi tehdä pahvilaatikosta sermit ja antaa meidän tuijottaa sitä ilman sähköjä. Älyttäisköhän sittenkään.


" - Tulkaa kyytiin! Hippu huutaa isälle ja äidille.
Mutta vanhemmat katsovat vain televisiota."

- Petra Heikkilä: Hipun laatikkoleikki

tiistai 8. joulukuuta 2015

Ensiukukirjoja metsästämässä

Olen pitkälti ollut sen sortin vanhempi, kasvattaja, äiti, että ajattelen, että tarjoan lapselle monenmoista, katson mihin hän milloinkin ottautuu ja tarjoan lisää ja vastaan, jos joku alkaa kiinnostaa enemmän. Lukeminen on asia, jonka olen ajatellut jättäväni ilolla ammattilaisille, alkuopettajille. Minut on vielä opetettu kirjaimilla, kuten "aa pee ii än aa, a-pi-na". En tajua itsekään miten olen koskaan tuolla tavoin lukemaan oppinut. Nykyäly jättää kirjaimet äänteiksi eikä roikota ihmeellisiä kirjainten nimiä lukemisen mukana. Mutta osaisinko opettaa lastani lukemaan? Jospa se tulisi painollaan?



Ja näin on onnekseni alkanut tapahtumaan. Esikoiseni lukee ensin lyhyitä tavuja, sitten sanoja. Hups heijaa pieni lausekin jo taittuu! Oih, ihailen kaukaa ja läheltä. Mutta sitten tulee ensimmäinen tenkkapoo. Lapsi toivoo, että kirjoitan sivun toisensa jälkeen lyhyitä sanoja, että saa lukea. Kirjoitan isoilla kirjaimilla, sillä ilmeisesti ne ovat eskarista hallussa. Mielikuvitukseni on koetuksella: AU, EI, HEI, HOI, VOI! Jatkan lyhyillä tavuilla: UU-SI, O-PE, A-PU-A. Kirjoitan pyyhittävälle taululle eläimille puhekuplia ja pikku hiljaa alan miettiä, olisiko näitä jo valmiina jossakin. Vaikka kirjoissa? Aapinen! Mutta mistään nurkista ei löydy aapista. Vauvakirjat! Mutta arvaapa onko niissä myös pieniä kirjaimia. Epätoivoinen äiti, vanhempi, kasvattaja piirtää itse ruutuvihkoon miniriikkisiä isoin kirjaimin kirjoitettuja tarinoita ja kuvittaa huvittavalla tyylillään. Ne kelpasivat vain parempaa vailla mutta eivät innostaneet. Oli siis aika mennä kirjastoon.

Minimalistista kuvitusta suosiva
Väinö Kirstinän aapinen: O niin kuin omena.
Pyysin kirjastontätiä näyttämään minulle aapisosaston. Sen alta löytyikin kätevästi ensikirjojen ja tavutettujen kirjojen osasto. Osastot ovat ehkä liioittelua, koska kyseessä oli pari hyllyriviä, tai tarkemmin sanottuja hyllyjen alkuja. Aapisia löytyi pari kourallista, joista puolet olivat aataminikuisia (lukutaito on vanha laji), joiden ääressä lähinnä hirnuin ääneen. Eivät siis ihan tavoittaneet ajatustani nykylapsen oppi-ilosta, vaikka viihdyttivätkin minua kovasti. Muun muassa vanhassa aapisessa oli heti mukana myös vanhanajan kaunokirjoitusta, jostä hädin tuskin sain itsekään selvää. Väinö Kirstinän O niin kuin omena -aapinen tulisi etsiä divareista omaksi, sillä se oli todella hauskasti tehty! Mutta nämä olivatkin mielenkiintoisia löytöjä noin niin kuin lastenkirjoja harrastavalle aikuiselle.

Kipinän täydellinen kirjasarja
ensilukijoille

Kus-tan-ta-ja o-ta kop-pi!



Arto Törmäsen mahtavan hauska kuvitus
kannustaa ensilukijaa jatkamaan eteenpäin.
Tavutetut ensikirjat -osasto on sitäkin tyngempi. Pari Pekka Puupäätä, jonka huumorin totesin "hieman" vanhentuneeksi (ja alunperinkin aikuiselle tarkoitetuksi?) ja pari uudempaa sarjaa. Joista toinen on Eija Lehtiniemen ja Mervi Wäreen kirjoittama seitsenosainen erittäin lyhyt ja loistava kirjasarja Arto Törmäsen ei ehkä niin vetovoimaisella mutta sitäkin hauskemmalla kuvituksella (Kipinät, 2011). Näi-tä li-sää! Kirja toisensa jälkeen vain hitusen vaikeutuva kirjasarja on loistava ensikirjasarja! Ensimmäinen kirja on aatelia: ollaan niin alussa ja sitä tuetaan tavutellen hokemalla Aa-si ui. Toistot, toistot, siitä on lukutaitokin rakennettu. Kirjasarjassa tosin pitää osata jo pienet ja isot kirjaimet. Otan siis kaappien kätköistä magneettiset isot ja pikkukirjaimet esille ja leikimme niillä jääkaapin ovella.


Näissä ei enää olla Aa-si ui -tasolla.


Aapisten huomaan olevan heti lapsestani ns. isomman kynnyksen kirjoja, koska luettavaa on silmätasolla liikaa.  Mutta niistä löytyy mukavasti isoilla kirjamillakin luettavaa. Tavutoistoja etsiskelen, muistelen kaiholla omaa aapistani. Missä lie.

Nykyaikaan kuuluu lumeen
 tutustuminen lähinnä satukirjoista
Aleksander Lindebergin Iloiset aapiskuvat hätkähdyttää kauniilla kuvituksellaan (WSOY, 2007). Mutta pienet Lehtiniemen, Wäreen ja Törmäsen vihkoset kutsuvat luokseen taas eri lailla ja asettavat haasteen just hyväksi alkutaipaleen oppijalle. Kaikki eivät näköjään lue suoraan sujuvasti (näköjään, itse taisin talsia heti lukemaan opittuani kirjastoon ja lainata vinon pinon lyhyitä kirjoja, jotka hotkaisin melko äkäseen). Äitinä aa-si ui:ta illasta toiseen kuunneltuani luon taas silmäni ylöspäin ja kiitän kaikkia alkuopetuksen opettajia valitsemastaan työstä, sillä heillä täytyy olla loputtoman mielikuvituskaivon lisäksi takataskussaan loputon määrä pinnaa.

Olisiko muilla vanhemmilla, kasvattajilla, äideillä ja isillä hyviä vinkkejä ensilukukirjoiksi? Entä mitkä ovat alkuopettajien neuvot kotilukutukeen tänä päivänä? Miten vältän äitinä lapseni lukuharjoitusten sudenkuopat?


"Su-si o-saa.
Aa-si ei o-saa."

- Lehtiniemi, Wäre ja Törmänen: Kipinät -kirjasarja

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Puuseppä

Puiden tarinoita (Books North) on loistava kotimainen osoitus siitä, että satu elää tässäkin päivässä, jossa lastenkirjat tuntuvat pitkälti opettavaisilta. Ja samalla, kyllähän ne perinteisetkin sadutkin opettavat, joskin tehden sen paljon symbolisemmalla tavalla. Satujen suoruus, jopa raakuus, jännittävät joitakin aikuisia niihin tarttumiseen. Saduissa kuollaan, tapellaan, ollaan ilkeitä ja kostetaan. Onko se nyt tämän päivän mukaista opetusta? Ja samaan aikaan prinsessasadut ovat jatkuva hittituote vuosikymmenistä toiseen.


Voisikohan satuja ajatella niin, että ne opastavat ja helpottavat lapsen moraalisen ajattelun kehitystä omalla painollaan. Lapsen ajatus maailmasta on aluksi hyvin omanapainen, sitten mustavalkoinen ja vasta teini-iässä moinen mustavalkoisuus alkaa harmaantua, toisilla paljon myöhemmin, jos koskaan. Saduissa ilkeys, kosto ja mustasukkaisuus saa vapaat siivet. Kukaan ei kahlitse tai ole opettamassa, että ei noin saa tehdä, olet tuhma. Satu leikittelee syvimmillä toiveilla, peloilla, tunteilla ja ajatuksilla.


Puiden tarinoita -satusarja alkaa Iiro Kütterin ja Ville Tietäväisen Puusepällä (2014, kirja pyydetty kustantajalta), joka on ehkä minusta kirjasarjan vaikein. Keisarin hovin puuseppä on äärimmöisen taitava mutta menettää halunsa tehdä työtä ohjattuaan lastaan sanoilla: "Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa.". Keisari kuitenkin pelastaa puusepän työnilon antamalla hänelle hänen toiveensa mukaisesti rauhan rakentaa ihan mitä haluaa. Puuseppä sulkeutuu kaikenlaisten puukappaleiden kanssa yksin, jättäen perheensä ja ympäröivän elämän loppuelämäkseen. Puuseppä rakentaa jonkinlaiseksi sovitukseksi tehdyistä töistään kaiken tiedon puun, jonka arvoa keisari ei raivostuksessaan osaa ymmärtää, koska kokee tulleensa petetyksi. Niin puuseppä kuolee arvottomaksi arvioidun elämäntyönsä ääreen, jonka keisari vielä ennen kuolemaansa tuhoaa.


Puiden tarinoissa puun mahti, kasvun mahti, elämän jatkuminen pidemmällä aikajänteellä kuin ihmisen elämä on ainakin aikuislukijalle armollista. Puun tarinat pohtivat elämän arvoja, ihmisyyttä. Mitä jäljelle jää. Aivan kuten alussa aina todetaan: "Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat ihmisistä, sinusta ja minusta.". Voihan olla, että ihmistä, ihmisyyttä, sinua ja minua, onkin välillä ihan hyvä ajan kanssa tarkastella.


"Ja niin keisari kuoli levollisin mielin, eikä koskaan päässyt todistamaan ihmettä."

- Iiro Kütter ja Ville Tietäväinen: Puuseppä

perjantai 4. joulukuuta 2015

Satu elää! (Ritari)

Näin itsenäisyyspäivänviikonlopuksi on kunnia kirjoittaa todella laadukkaasta kotimaisesta, suomalaisesta uudesta satukirjasarjasta nimeltään Puiden tarinoita. Kyllä, vasta nyt minäkin uskoin ja lähdin Puiden tarinoiden matkaan, vaikka tästä kirjasarjasta on tohistu kirjablogimaailmassa jo pari vuotta! Olin jotenkin siinä uskossa, että nämä kirjat olisivat satuja aikuisille, joka ei sopisi meidän lukemistoomme, mutta näissä asioissa on onni olla joskus väärässä.


Aloitimme kirjasarjan väärässä järjestyksessä ja luimme ensimmäiseksi kirjasarjan toisen itsenäisen osan Ritarin. Iiro K ütterin kirjoittama ja Ville Tietäväisen kuvittama (Books North, 2014, kirjastolaina) satu tempaisi minut ja eskari-ikäisen poikani heti kokonaisvaltaisella kauneudellaan mukaansa. Kirjat alkavat aina samoilla upeilla saatesanoilla (klassinen toistuvuus!): "Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. (...)" . Jo näissä proosamaisissa alkusanoissa tunnen kuinka olkapääni laskeutuvat, hengitykseni tasaantuu ja satu tekee jo tehtävänsä, eli lumoaa minut ja vie minut jonnekin kaus, jossa minä ja ympäröivä elämäni asettuu ansaitsemaansa mittakaavaan. Ja se ei ole kovin suuri.


Ritari kertoo valtakunnasta, jonka viimeinen kuningas on kuollut. Ritarit olivat hallinneet valtakuntaa ja sopineet, että hän ken surmaisi vuorilla asuvan Lohikäärmeen valittaisiin uudeksi kuninkaaksi. Kukaan ei ollut koskaan palannut vuorilta. Vain joitakin kertoja kotiin oli palannut muutama hevonen, jotka olivat kuin kuoleman nähneitä, vanhentuneita ja luisevia.


Kuningassuvun viimeisen perheen poika harjoittelee lapsuutensa tullakseen ritariksi ja voittaakseen lohikäärmeen. Vihdoinkin matkaan lähteneenä hän löytää rönsistyneen talon, jossa asustaa vanhoja ja sangen surumielisiä ukkoja. Heidän tarinansa ei ole ritaria rohkaisevia. Vanhukset neuvovat ritaria hankkimaan perheen ja jatkavan elämäänsä, sillä lohikäärmeen tappaminen on mahdotonta. Mutta jollakin tavalla puut ja elämä johdattaa tarinan loppuunsa. Mutta sitä ennen koetaan yllättävää huumoria sadun keskellä, sillä ette koskaan arvaa minkä kanssa prinsessa menee naimisiin tässä sadussa! Siinä kohdassa myös kuopukseni nauroi katketakseen! Ja samalla, niin kuin saduissa yleensä, tarina on varsin kohtalokas, eikä silottele elämän raakuutta. Myös kuvitus ei ole helpoimmasta päästä, yritin jopa peitellä yhden kuvan, jotta kuopus ei olisi nähnyt sitä. Sillä se oli minustakin kammottava. En uskaltanut edes kuvata sitä tähän kirjoitukseeni!

(jatkuu)


"Ystävällisellä, vähän vapisevalla äänellään ukko kävi kertomaan Ritarille, että Lohikäärmeen luolaan oli sinllään helppo marssia sisään. Kaiken lisäksi Lohikäärme nukkui. Sikeästi. Se ei koskaan vaivautunut edes aukaisemaan silmiään. Kenen tahansa oli lapsellisen helppo kavuta sen suuren rinnan päälle ja painaa miekkansa terä sen suomujen panssaroimaa rintaa vasten."

- Iiri Kütter ja Ville Tietäväinen: Ritari

tiistai 1. joulukuuta 2015

Joulukalenterikirja

Niinpä se vain tänäkin vuonna marraskuu vaihtui joulukuuhun ja alkaa toisille piinaava, toisille herkän hämyisä joulun odotus. Nyt on aika napata lasten joulukirjat esille, viritellä joululaulut suuhun sopivaksi ja leipoa ensimmäiset jouluntuoksut!


Tänä vuonna meillä luetaan myös lorukirjaa joulukalenteriksi. Tuula Korolaisen Ihan täysi tonttu! (Lasten Keskus, 2015) kokoaa 25 kotimaista joululorua samaan kirjaan ja on siis todellakin tarkoitettu lorulliseksi joulukalenteriksi. Kirjan lorutteluista vastaa Tuula Korolaisen lisäksi Pia Perkiö, Kaija Pispa, Jukka Parkkinen, Annika Sandelin (suom. Tuula Korolainen), Eppu Nuotio, Jukka Itkonen ja Hannele Huovi. Kirjan on kuvittanut herkkyyden mestari Virpi Penna. Pennan kuvitus on pastellisen kaunista ja pyöreäsilmäiset ihmis- ja tonttuhahmot hymyileviä ja hyvää tuulta tuottavia. Kuvissa ääriviivat ovat hentoja, tämä tyyli on aina hämännyt minua ja katson aluksi, että painojälki on jäänyt vajaaksi. Pennan kuvitus myötäilee joulunhehkeiden runojen mukaisesti. Kuvituksessa ja sen hahmoissa on mukavaa variaatiota sekä reilummasta huumorista tykkääville että herkemmistä ja kauniimmista seikoista hurmaantuville katselijoille. 


Myös runoista löytyy sekä rennompaa poljentaa että lyyrisempää soljumista. Uskonnollisuutta sivutaan muun muassa Jukka Itkosen runossa luukussa 23, jossa "kuusen oksassa roikkuu Raamatun ankara omena." . Luukussa 24 Kaija Pispan runossa kuvataan Jeeseksen syntymää. Luukussa on Pispan runolle vaihtoehtoisesti, tai sen rinnalla, myös Hannele Huovin Jouluyö -runo. 

Kalenteri alkaa tonttupuuhia kuvaamalla, kuten Kaija Pispan hauskassa Tonttututkinto -lorussa, jossa kerrotaan tonttujen opiskeluista ennen joulua. Ilmeisesti myös tonttukoulussa voi saada niin sanotut reput, mutta sekin nähdään positiivisesti:


"Tentin jälkeen pajalle hommiin,
paitsi jos koe meni pommiin,
on paikka lahjaromuttamolla.
Sielläkin on ihan jees poks olla.
Saa pilalle menneitä lahjoja tonkia
ja pahaita paloja esiin onkia
ja rakentaa mitä huvittaa."


Kirjassa huomioidaan myös joulun odotukseen liittyvät merkkipäivät, eli Suomen itsenäisyyspäivä ja Lucian päivä. Tuula Korolainen, Riitta Tulusto ja Maija Hurme saivat vasta tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon viime vuonna ilmestyneestä Lasten omasta vuosikirjasta. Ihan täysi tonttu jatkaa siis näillä osin samaa kulttuurikasvatusta. 


Tonttulorut jatkuvat ja samalla seikkaillaan vaikka vähän metsässä ja lypsyllä. Jukka Parkkinen leikittelee kaksoismerkityksellisillä sanoilla, kuten runossa Jouluruokia:


"Jänis tuolla illan suussa
pajunkuorta vyöttää.
Se kun aikoo joulukuussa
pajunköyttä syöttää."


Ja Onttu-tontun hevosten lypsyä kuvaillaan näin runossa Tonttu lypsyllä:


"Lisäksi on syynä sekin,
että onhan Onttu
oikeastaan perin juurin
ihan täysi tonttu."



Joulua valmistellaan herkkuja leipomalla Tuula Korolaisen Minä olen taikinaa -runossa, hauskasti piparien näkökulmaa kuvailemalla:

"Apua! Nytkö joudutaan
kuumaan uuniin paistumaan?
Kuinkahan tummia meistä tulee?"

Eppu Nuotio lohduttaa kiireisiä joulustressaajia muistuttaen hellyyttävästi mikä on tärkeintä runossaan Perhejoulu:

"Otetaan laulu.
Otetaan hyasintin tuoksu.
Otetaan kulkunen ja kilisytetään sitä.
Otetaan kirja ja kullat kainaloon.
Otetaan valokuva."

Tähän loruun on lastenkirjablogistin hyvä lopetella ja toivottaa kaikille mukavia yhteisiä hetkiä kunkin joulukalenterin ääressä. Sulakoon suklaa suussanne makiasti.


Myös Sinisellä keskitiellä julkaistiin lorullinen joulukalenteri vuonna 2013, jossa tekijänoikeussyistä riimiteltiin ja leikiteltiin vanhoilla tutuilla loruilla. Millainen joulukalenteri teillä tänä vuonna on?


"Jo näkyy sormet
luukun reunassa...
Hei, hetki vielä -
nyt saa avata!"

- Tuula Korolainen: Saa avata!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Elmeri ja valaat

David McKeen Elmeri -kirjat ovat tulleet arkilukemistoomme. Elmari -kirjoissa on aina hyväntuulinen ote ja kirjat ovat kauniin värikkäitä. Elmari ja valaat -kirja (Kustannus-Mäkelä, 2014, suomennos Terhi Leskinen, kirjamessuhankinta) kiehtoi minua erityisesti raikkaan vaaleansinisen kantensa vuoksi.



Elmari ja valaat -kirjassa on iloisen kuvituksensa lisäksi mukava ja humoristinen tarina. Elmeri ja Viljami ovat käymässä Eetu-papan luona ja Eetu rohkaiseekin norsut melkoiselle seikkailulle. Seikkailut kuuluvat usein muodossa jos toisessa Elmeri -kirjoihin, jotka varmasti ovat mukavia mielikuvituksen lähteitä vaikkapa lasten leikkeihin. Tässä kirjassa pidin erityisesti siitä, että mukana oli isovanhemmuusteema, joskin hieman taustalla olevana ideana. Tarinassa käy ilmi, että Eetu-pappa on kerran itsekin ollut melkoinen seikkailija.



Mieleeni nousi kirjasta kysymys, että kuinka paljon isovanhempia on lastenkirjoissamme. Ja pienellä mietinnällä hyvin monessa lastenkirjasarjassa isovanhemmatkin hengaavat mukana jollakin tapaa, kuten Louhen Tompissa, Pelliccionin Onneissa, Harjanteen Mintuissa ja Reutersrtandin Empuissa. Se on kiva juttu se! 

Toinen kysymys mikä kirjasta mieleeni nousi, oli se kuinka paljon itse asiassa tulee kerrottua oman elämän tarinoita lapsille? Kertokaapa te millaisia tarinoita kerrotte lapsillenne tai jaatteko paljon omia "vanhoja juttuja" lastenne kanssa? Entä kertovatko isovanhemmat teillä omista seikkailuistaan? Mitä ajattelette, miksi Eetu-pappa tahtoi norsunnorsujen kokevan seikkailun itse, eikä vain tyytynyt kertomaan omasta matkastaan valaiden luo? Mitähän kirjailija tahtoi tällä sanoa?


"- Kertokaa Eetulle terveisiä! valaat huusivat.
- Minä taidan sanoa pari muutakin valittua sanaa, Viljami mutisi."

- David McKeen: Elmari ja valaat