keskiviikko 20. elokuuta 2014

Maailman paras koulu?

Liisa Keltinkangas-Järviseltä ja Sari Mullolalta (jonka väitöskirjatutkimuksen pohjalta kirja on kirjoitettu) on tullut tänä syksynä uusi kirja nimeltä Maailman paras koulu? (WSOY, 2014). Pyysin kirjan kustantajalta, koska aihepiiri kiinnostaa minua. Kirjan alku on mielenkiintoinen, sillä siinä kuvataan tiivistetysti lapsen temperamenttia ja miten nämä temperamenttipiirteet ovat suhteessa oppimiseen ja jopa kouluaineisiin. Omien lasteni myötä olen vihdoin huomannut, että temperamentilla on oma osuutensa lapsen kehityksessä ja varsinkin siinä alussa. Kirjassa kuvataankin, että yksilön minuus ei ole pelkkää temperamenttia eikä se ole selite, tai "syy", miksi ihminen käyttäytyy jollakin tavalla. Se on vain ikään kuin "biologinen persoonallisuus", mutta itse koko persoonallisuus koostuu niin paljon muustakin. Vuorovaikutuksella, kasvatuksella, ympäristöllä ja ehkä omilla päätöksilläkin on jokin merkityksensä persoonallisuuden muovautumisessa? Temperamentiltaan ujo ja arka lapsikin voi kasvaa räiskyväksi ja ulospäinsuuntautuvaksi, ettei edes itsekään muista olleensa joskus ujo. Ja muistetaanpa sekin, ettei ujouskaan ole huono asia, kuten eräs lukijani vasta esittelemäni lastenkirjan kohdalla äärimmäisen älykkäästi muistutti.


Minusta oli ihan hauska lukea temperamenteista ja peilailla kirjan tietojen mukaan millainen ehkä itse temperamentiltani olen, tai omat lapseni ovat. Temperamenttiin kuuluu esimerkiksi sopeutuminen tilanteisiin, ärtyvyys, aktiivisuus, rytmisyys ja niin edelleen. Kirjassa kuvattiin hyvin miten mikään temperamentti ei yksinään ole hyvä tai paha. Kirjan mukaan yhteiskunnassamme sallituin olisi ehkä kaikissa temperamenttipiirteissä keskinkertainen, siis hieman hajuton ja mautonkin, mutta samalla: ääripäitäkin tarvitaan. Kirjassa kuvattiin esimerkiksi niin, että jotta yhteiskuntamme kehittyisi tarvitsemme keskivertoa innovatiivisempia ja ideoivampia ihmisiä mutta yhtä lailla arkuus ihmisissä on erittäin hyvä tasapainottamaan ja jopa "jarruttamaan" kehityksemme etenemistä, ettemme syöksy suin päin tuhoon.

Mielenkiintoista oli myös lukea miten kulttuurissamme korostetaan nykyään sosiaalisuutta hiekkalaatikkokeskusteluissakin. Lapsen on jostakin syystä hyvä olla sosiaalinen. Mutta samalla temperamenttipiirteenä liiallinen sosiaalisuus saattaa tehdä ihmisestä liian riippuvan toisen mielipiteistä. Tällöin ihminen alkaa toimia pelkästään toisia miellyttäen.

Kirjan päästessä koululuokkaan oikeastaan suurin anti kirjasta oli minulle se, että siinä muistutettiin siitä miten opettajakin on oma yksilönsä ja näin myös yhteistyö lapsen kanssa ja jopa kouluarvosanojen arvioiminen riippuu usein opettajasta itsestään. Kirjassa kerrottiin, että suomalaisissa kouluissa temperamentin ja persoonan yhteys kouluarvosanoihin on suurempaa kuin muualla. Tällöin arvosaa ei mittaa siis "vain" saavutetun oppimisen arvioimista. Lisäksi arvosanoihin saattoi ymmärtääkseni liittyä "kasvatuksellisia tausta-ajatuksia", kuten että kymppiä ei tule antaa, koska "aina on jotain opittavaa". Ehkä ylpistymistäkin pelätään vieläkin?

Oikeastaan tämä arvosanojen annon objektiivisuuden haavoittuvuus oli aika ikävää luettavaa. Ja toisaalta kyllähän sen nopeasti ymmärtää näin olevan, eihän opettajakaan voi olla mikään tyhjiössä toimiva robotti. Mutta jos muistelen omia kouluaikojani, niin taisipa jokaisella opettajalla oli oma tapansa antaa arvosanoja, välillä villilläkin tavalla, joten ehkä tässä tosiaan olisi aihetta keskusteluun? Mieleeni tuli, kuinkahan tämän päivän opettajankoulutuksessa arvosanojen antoja ohjeistetaan? Mutta ainakin Maailman paras koulu? -kirjan takakannessa tämä asia tiivistetään napakasti näin: "Kympin tytön ja seiskan pojat- luonnonlakiko?". Niinpä, tämä kyllä itseäkin mietityttää- varsinkin eläväisen pojan äitinä.

Huomaan, että minulle käy usein tietokirjojen kohdalla niin, että pidän kirjojen alusta mutta keskikohdalla (tutkimustuloksia kuvattaessa) mielenkiintoni herpaantuu. Ja hyvin usein kirja jää lopusta lukematta tai selailun asteelle. Ehkäpä tykkään jäädä tähän pohdiskelevaan olotilaan? Siksipä en ole tätäkään kirjaa vielä loppuun saattanut, vain hieman silmäillyt lopputuumailuja.

Oletko sinä lukenut jo tätä uutuutta? Entä oletko lukenut muita Keltinkangas-Järvisen kirjoja? Tämä kirja perustuu enemmänkin Sari Mullolan tutkimuksen kuvaamiseen mutta Keltinkangas-Järvinen on kirjoittanut perusopuksia temperamentista aiemminkin.
Mitä sinä ajattelet suomalaisesta koululuokasta? Tietotekniikka yleistyy, padit korvaavat koulukirjat (hmm) mutta entäs opetusmallit? Onko pulpetissa napotus tätä päivää ja niin edelleen? Sana on vapaa ja tämä kirjaesittely ja pintaraapaisu on varmasti monta ajatusaukkoa täynnä.

***
Vauvakirjavinkki: Raisa Cacciatoren (ym.) ideoima ja Osmo Pennan kuvittama Ihanat ipanat (Wsoy, 2008), joka on pahvinen vauvakirja, jossa kerrotaan erilaisista temperamenttipiirteistä.
***


"Kasvatuksen tarve lähtee lapsen temperamentista, mutta kasvatuksen tarkoitus ei ole muuttaa lapsen temperamenttia vaan käytöstä. (...)
Temperamentin tunteminen auttaa kasvattajaa saamaan selville, mitkä ovat tämän nimenomaisen lapsen vahvuudet ja heikkoudet ja missä hän tarvitsee apua."

- Liisa Keltinkangas-Järvinen ja Sari Mullola: Maailman paras koulu?

8 kommenttia:

  1. Keltikangas-Järviseltä olen lukenut vain hänen kirjojensa arvostelut ja hänen haastattelunsa (myös katsonut tv:stä). Ansiokas kirja varmasti tämäkin ja tärkeä, jossa on paljon järkeä :)

    Yleisempi asia on peruskoulun arki. Kun opettajalla on iso ryhmä yli 20 opiskelijaa opetettavana on siinä hankala taiteilla monen muuttujan kanssa. Arat ja ujot ovat opettajan kannalta "varsin harmittomia", mutta jäävät taustalle, kun ulospäinsuuntautuvat ja "adhd:t" varastavat huomiota.

    Ylipäätään olen hieman huolissani työmarkkinoista, on oletettavaa, että kaunis, komea ja ulospäin suuntautunut ihminen saa töitä helpommin kuin ei niin kaunis ja komea hieman ujo hakija, vaikka osaamisessa ei olisi eroa, ja vaikka näin valikoitu olisi hieman huonompi.

    Keinoa, miten tästä pääsemme eroon, en tiedä. Peruskoulun opettajan vastuulla tämä ei ainakaan ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista ja asian laajentamisesta isompaan kontekstiin, työmarkkinoille. En itse koe mielekkäänä muutosten mietintää syytöksen kautta, olemme ilmeisesti samalla linjalla tässä opettajien suhteen. Mutta silti uskon, että aika ajoin on hyvä asia keskustella monenlaisista asioista: missä mennään ja voisiko jotain tehdä toisin vai onko vanhassa vara parempi. Keskustelun ei tulisi olla syyttävää vaan yhteistä monipuolista ihmettelyä!

      Poista
  2. Tulossa on minulle luettavaksi, kunhan tässä siltä peruskouluarjelta vain kerkiäisin. ;)

    En ole lukenut muita Keltikangas-Järvisen kirjoja, mutta toki hän on merkittävä nimi kotimaisessa tutkimuskentässä.

    Arviointi on opettajan työssä kaikkein kauheinta, en tekisi sitä ollenkaan, jos ei olisi pakko. Etenkin erityisopetuksen puolella se tuntuu julmalta ja jotenkin hyvin hankalasti konkretisoituvalta, koska mittarit ovat jotenkin hieman toisenlaiset...

    Opettajankoulutuksessa arviointi sivuutetaan (tai sivuutettiin ainakin minun opiskellessani viitisen vuotta sitten) melko nopeasti. Lähinnä painotetaan, että on toimittava Opetussuunnitelman perusteiden ja paikallisten opetussuunnitelmien mukaisesti ja siinä se. Niissähän annetaan lähtökohdat arvosanalle 8 (ja nekin ovat muuten aika hurjan korkeat!). Nyt on tulossa uusi OPS vuonna 2016, mielenkiinnolla odotan, mitä siihen tulee.

    Tämä on kiinnostava ja tärkeä aihe. Eivätköhän melkein kaikki opettajat tätä mieti todella paljon. Harvalla on arvosana-automaattia, vaikka toki kokemus tuo varmuutta ja selkeyttää omia linjoja. Luulen. Itsehän olen vielä tällainen märkäkorva. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno kuulla mietteitäsi ja olisi kiva kuulla niitä myös kirjan lukemisen aikana/jälkeen. Ja kiitos, kiva kuulla että Ops päivittyy. Ja varsin kiinnostavaa tuo arvioinnin hankaluus, mikä ilmeisesti näkyy siis myös opettajia opettavalla taholla. Ehkäpä tämä kirja tosiaan sohaisi hyvään kohtaan? Saas nähdä.

      Poista
  3. Olen lukenut joitain Keltikangas-Järvisen kirjoja. Erityisesti temperamenteista on mielenkiintoista lukea. Edelliseen kommenttiini liittyen, ujoutta käsitellään hyvin. Tätä kirjaa en ole lukenut, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!