lauantai 16. elokuuta 2014

Hiiri uskaltaa

Hiiri uskaltaa on uusi suloisesti kuvitettu kuvakirja pienestä hyvin arasta hiirestä, joka ei uskalla tehdä tavallisiakaan kivoja juttuja, kuten kiikkua. Kirahvi tietää kuitenkin miten auttaa pikku hiirtä ja antaa hänelle taikakiven, jonka avulla hiiri ei pelkää mitään.



Hempeä, pastellinvärinen kuvitus on Eline van Lindenhuizenin käsialaa ja kirjan on kirjoittanut Judith Koppens (Lasten Keskus, 2014, suomennos Laura Tykkyläinen, kirja pyydetty kustantajalta). Kirja kertoo peloista ja antaa voimaa niiden peittoamiseen. Lopussa hiiri uskaltaa jopa hypätä uimahypyn (sillalta) mutta kun huomaa, että kivi ei olekaan mukana, se häkeltyy ja pelot palaavat. Mutta ystäviensä kanssa keskustelemalla hiiri huomaa olevansa vahva ilman kiveäkin.



Olen aiemminkin kertonut, etten ole suurin hempeiden kirjojen kuluttaja, joten koen olevani pienellä epävarmuusalueella sellaisia esitellessäni. Mutta kuopukseni valitsee välillä hempeämpiä kuvakirjoja hyllystämme, niin olen yrittänyt antaa niille enemmän mahdollisuutta. Hiiri uskaltaa -kirjassa on söpö kuvitus. Mutta valitettavasti tässäkin kirjassa se hempeys on minulle hieman liikaa, koska kertomus on hyvin yllätyksetön ja naiivi. Aihepiirihän on kamalan tärkeä ja hyvä, mutta jotenkin tarina oli niin suorasukainen, että se jätti minut vähän häkeltyneeksi. Kirja käy varmasti oikein hyvin "terapeuttiseen" tarkoitukseen, jopa mahtavastikin. Ja tämä taikakivisymboli, voimanlähde, on hyvä kikka perusarkeenkin. Monet lapset voivat hyötyä turvaesiesineistä monissa tilanteissa. Ja voi että toivoisin, että taikakivillä olisi myös elämän oikeissa isoissa haasteissa kirjan kaikkivoipainen voima!


Hiiri uskaltaa kuuluu kirjasarjaan. Aiemmin sarjasta on suomennettu Kaula pystyyn, kirahvi! -kirja. Oletteko te lukeneet näitä kirjoja? Entä kulutetaanko teillä enemmän hempeitä kirjoja? Esittelenkö niitä mielestänne liian vähän?


"Hiiri laittaa valkoisen taikakiven varivasti taskuunsa ja juoksee keinulle.
"Katsokaa, miten korkealla keinun!", se hihkuu.
"Seuraavaksi haluan kiipeillä puussa ja pompotella jalkapalloapalloa!"

- Judith Koppens ja Eline van Lindenhuizen: Hiiri uskaltaa

6 kommenttia:

  1. Keksin juuri, että itselleni hempeitä kirjoja ovat myös tekstin tyylin puolesta tietynlaiset kirjat. En kertakaikkiaan tykkää lukea niitä. Ne ovat useimmiten ulkomaisia käännöskirjoja, ja olen erehtynyt ostamaan pari. Yksi oli joku britti/jenkkiläinen Nappe ja ensilumi -kirja ja toinen samoin anglosaksinen käännöskirja.

    Noissa kirjoissa minua kavahduttaa se kieli. Niissä toistuu aina tällaiset sanonnat:

    "ystävykset nukahtivat yhteistuumin unten maille"
    "Olisitko sinä ystäväni, pieni hiiri kysyi hieman arastellen"
    "...pikku-karitsa huudahtaa ja kurkistaa varovasti ikkunasta".

    En osaa suomen kieltä oppiaineena kuvatakseni tätä juttua, mutta siis teksteissä on jotain sellaista wanhaa, virsipolventaista, koreilevaa lässytystä, joka vie lukijalta mehut. Täydellinen vastakohta on esimerkiksi esittelemäsi Herra Paasio, jossa tekstin voi lukea tosi korkeaenergisesti ja napakasti, fiilistellen, eläytyen mutta se ei vie happea lukijalta missään vaiheessa.

    Hempeitä kirjoja en vaan pysty tämän takia lukemaan, niistä ei saa energiaa. Voisin kuvitella että joku ylipirteä jenkki pystyy ne lukemaan oikein teatraaliseen ja pirteään tyyliin, mutta meikäläiselle moinen ponnistelu ei sovi.

    Eläköön siis pääosin suomalaiset lastenkirjat.

    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti, että siinä saattaa olla mukana myös joku kulttuurierojuttu. Kuvasit asiaa just hyvin. Se kieli on niin makeaa, että se vain tuntuu omaan suuhun liian äitelälle ja koko tarina jää liian seesteiseksi ja tasaiseksi... Ja juuri tuo sama minullakin, että en innostu. Jopa lukuääneni lakonistuu hempeiden kirjojen kanssa! Kiitos kun jaoit tunteeni. Mutta oli tosi hauska kun lastenkirjaviikolla esittelimme erilaisia kirjoja niin siellä sai huomata miten erilaisia kirjoja me luemme ja pidämme hyvinä. Ajattelen että minun on ihan hyvä aika ajoin sanoa tätä täällä ääneen, että millanen lukijatyyppi näitä kirjoja esittelee. Meitä on moneksi :).

      KIITOS kommentistasi Nupsu, sinua ajattelinkin ihan vasta :)!

      Poista
  2. Minä olen juuri omimmillaan lukiessani hempeitä kirjoja! Tai toki riippuu kirjasta, mutta näistä saa tunnetaitoja oikein maksimoitua, varsinkin lapsiryhmässä, jossa niitä taitoja tarvitaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau :)! Tuo tunnetaitojen maksimoiminen ryhmässä varmaan ajaa tehtävänsä. Alleviivaus toimii eri lailla :). Kiitos hyvästä kommentistasi!

      Poista
  3. Minulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen tällaisiin kirjoihin. Liika arkuus voi olla pahasta (kuten jos ei kiikkuakaan uskalla) ja lapsilla voi olla monia pelkoja. Joissain kirjoissa kuitenkin lähdetään parantamaan arkuutta. Ujona tämä ärsyttää. Se on luonteenpiirre, yksi osa minua, enkä näe syytä "parantua" siitä. Onko lastenkirjoja, jossa ujous ja arkuus on otettu hyväksyvästi esiin, eikä niihin etsitä vastakeinoja? En ole ehtinyt lukea koko blogiasi, joten linkkaa vaan jos arvostelu löytyy. Nopolan Rauhalliset Erkit ainakin pitäisi lukea, vaikka ujoudesta ei niissä ole kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mahtava kommentti! Kiitos! Otan haasteen vastaan ja pidän silmät auki tälle asialle.
      Kun joskus pohdimme sukupuolikasvatusta niin muistelen, että siellä nousi keskustelua näistäkin asioita ja vielä sukupuoleen sidottuna.
      Tästä kommentista pääsenkin hyvin muokkaamaan tekstiäni Keltinkangas-Järvisen uudesta temperamentti-kirjasta. Harmi, etten osaa heti vastata kirjapyytöösi mutta jään miettimään.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!