keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kirjastolöytöjä ja appsien rantautuminen lastenkirjoihin (uhka vai mahdollisuus?)!

Taas oli aika kipittää kirjastoon. Tarkoituksenani oli etsiskellä itselleni kirjoja ja hakea pari varausta mutta mukaan lähti myös esikoiseni ja aika tietenkin hurahti a. lasten dvd-hyllyllä, b. kuvakirjahyllyillä, c. vieraskielisillä kuvakirjahyllyillä (aika paljon muumeja eri kielillä), d. lasten tietokirjaosastolla ja sitten vasta jo uupunut lapsi mukanani, e. aikuispuolella. Minulla on nimittäin ehkä, mahdollisesti viikonloppuna tilaisuus ihmetellä kotona olemista aivan yksin ja olisin varustautunut tuohon tilaisuuteen varaamalla vinon pinon (jo olemassa olevan vinon pinon lisäksi) kirjoja ja viettämällä laatuaikaa kirjojeni seurassa "all you can read" idealla. Näin hurjat ovat suunnitelmani...

Mutta kirjastokassiini lähtikin pääasiallisesti taas tällaisia:


Kirjalöytöjen kaunein helmi, voi näkisittepä sisältä!
Kuvittajan sivut tässä! Oih <3!
Ja sitten asiaan: appsit ja lastenkirjat. Sattuipa nimittäin löytymään uusi iDinosaurus -kirja (Sanoma media Finland, 2013, suom. Heli Naski, 26 sivua), jonka sisältöä en kamalasti ehtinyt lukea (epäilen), sillä kirjassa on jo aiemmin blogissani ihmettelemäni appsi, jolla saa kuvat elämään ipadin (tms) näytöllä, kuvakirjan sivun päällä (aiempi ihastelu koski Lego-esitettä). Lapseni olivat tietysti haltioissaan. Napista painamalla yhteensä kolme vai neljä dinokuvaa ääntelee ja liikkuu. Siihen kun lisäsimme Dinojunakirjan lukemista, voin kertoa, että ilta on sujunut valtavan upeiden dinoleikkien seurassa.

Taustalla ensimmäinen minun käsiini sattunut lasten tietokirja,
jossa on appsina lisätty todellisuus.
Edustalla Dinojunakirja, lasten tietokirjaosastolta sekin.
Ja tästäpä pääsin tuumaamaan! Mikähän lienee suomalaisten oppikirjailijoiden appsien ynnä muiden tietotekniikkasovellusten käyttö tällä hetkellä? Kuulin juuri, että joku suomalaistutkija on kuvannut Suomen opetusjärjestelmää tällä hetkellä lentokoneeksi, jossa ollaan offline ja kun mennään ulos, olemme taas reaalimaailmassa. Aikamoinen kuvaus! Olen kovasti näitä mobiililaitteita ja padeja miettinyt omien lasteni kautta ja tällä hetkellä mietin niin, että tämä maailma on nyt TÄTÄ. Maailmamme kehittyy teknologiassa nyt valtavasti koko ajan ja tämä tulisi ottaa mahdollisuutena mutta järki mukana pitäen. Eikä kehitykseltä enää voi sulkea silmiään, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö medialaitteiden käyttömäärää kannata rajoittaa tai kohdentaa järkeväksi. Uskoisin siis, että esimerkiksi oppikirjoissa appsien käyttö (hei miltä näyttäisi historiallinen tapahtuma elävän kuvan kanssa? entä jos aapisessa olisi mukana ilmainen appsi äänneharjoitteluun? jne.) voisi olla kohtuudella käytettynä nykylapsia oppimiseen motivoiva. Voisiko oppiminen olla näin jopa hauskaa (lainasin juuri kirjan nimeltä Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumous, ehkä olen pian viisaampi tästä asiasta)?

Mutta jos esimerkiksi lisätty todellisuus yleistyy liikaa, siitä tulee varmasti myös aika tylsä juttu. Mutta pieninä ylläreinä oppikirjan, tehtäväkirjan tai jopa kuvakirjankin (varsinkin lasten tietokirjojen) sivuilla- miksipä ei? Sanopas mielipiteesi rohkeasti!

Jotenkin huvittavaa tietenkin nyt on, että ainoa lainaus päähäni tulee vuodelta kirves, sillä olen itse tosi out kaikista tämän hetken vempaimista ja kaiken maailman piippaajista, joten olkaa hyvät ja popatkaa mukanani:


"Future is made of virtual insanity 
now always seem to be governed by this love we have 
For useless, twisting, our new technology 
Oh now there is no sound for we all live underground"

- Jamiroquai: Virtual Insanity

4 kommenttia:

  1. Hyvä pohdinta sinulta taas. Siis nuo appsit ja tietotekniikka muutenkin. Totta on, että tekniikka on arkea ja tulee yhä enemmän sitä olemaan. Tietotekniikan käyttötaidot ovat nykyajan kansalaistaitoja. Itse mietin, että meidän lastemme olisi hyödyllistä oppia myös tekemään tietokonesovelluksia, eli oppimaan ohjelmointia. Eli tärkeää on, ja kannatettavaa.

    Mutta mutta. Tiedän kyllä, että asiat eivät ole joko-tai, mutta sanon silti, että kannatan perinteisempiäkin taitoja. Haluan, että lapseni oppii kirjoittamaan kynällä paperille ja potkaisemaan oikeata palloa ja haistelemaan miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen.

    Lisäksi olen sitä mieltä, että oppiminen on hauskaa ihan lähtökohtaisesti. Se selviää, kun katsoo maailmaa tutkivaa lasta: hän nauttii oppimisesta, janoaa sitä. Jokin koulujärjestelmässämme vain kadottaa tämän, ja sitä onkin syytä tutkia, miten se luontainen oppimisen ilo taas löydetään.

    Keinovalikoimassa varmasti on syytä olla tietotekniikan nykyistä parempi hyödyntäminen. Jokin minussa (muutosvastarintako vain?) silti epäilee, että applikaatiot ja interaktiiviset taulut ja matikkapelit eivät sittenkään ole avain, vaan mukava lisä. Että ehkä sittenkin kyse on siitä, että kasvattajat kouluissa tunnistaisivat oppilaittensa temperamentit, osaisivat ottaa nämä yksilöinä huomioon (ja saisivat siihen mahdollisuuden!), olisivat innostavia esiintyjiä, antaisivat lapsille tilaa oivaltaa itse ja niin edespäin. En kuitenkaan sano, että hyvä opettaminen pitäisi tehdä ilman tietotekniikkaa, vaan että tietotekniikka on hyvälle opettajalle oivallinen työkalu. Mutta autuaaksi tekevä se ei ole. Oikein annosteltuna ja hyvin käytettynä kyllä.

    Ja kuten sanoin yllä, teknologian käyttötaito on jo nyt vähän kuin lukutaito - ilman sitä ei pärjää. Eli kyllä koulun täytyy siinä kehityksessä mukana olla. Kotien myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomainen kommentti, jos minulta kysytään! Laajensit ajatteluni mitä lyhyesti yritin kirjoittaa. Perinteiset oppimistavat, nykyaikaisen oppimistavan ymmärtäen. Ettemme pelkäisi kuitenkaan uutta vaan ottaisimme sen viisaasti ja harkiten avuksemme, emmekä sulkisi sitä mitä kuitenkin jo elämme. Juuri näin, teknologian käyttöäkin pitää opettaa ja meidän aikuisten olla siinä yhdessä ohjaamassa ja esimerkkinä. Kiitos Saara viisaista sanoistasi!

      Poista
    2. Huomasin jokin aika sitten Twitterissä, kun eräs tyttö kiitti twiittaavaa ulkomaankauppaministeriämme avusta Suomi-aiheiseen esitelmäänsä, josta hän oli saanut arvosanan A (tyttö oli jenkki, kenties?). Minun kouluaikanani lähdemateriaali etsittiin kirjastosta, ja oli täysin ennenkuulumatonta, että vieraan maan ministerin kanssa pääsisi juttusille tuosta noin vaan. Tai oman maan. Juuri tällaiseen opettajien ja koulun pitäisi kannustaa: käyttämään tietotekniikkaa tiedonhakuun, eikä siis vain perinteisen luettavan tiedon, vaan esimerkiksi etsimään jonkun asiantuntijan, jolta voi kysyä.

      Tietotekniikka tuo myös saataville maailman huippuasiantuntijat vaikkapa videoitujen puheenvuorojen välityksellä - kuka tahansa voi seurata nobelistien puheita esimerkiksi TED Talksin välityksellä tai Yhdysvaltojen presidenttiä tai paavia Twitterissä. Se on mielestäni aika mahtavaa.

      Lisäksi tietotekniikka avaa ihan uudenlaiset mahdollisuudet itse tekemiselle. Luontohavaintoja voi taltioida Instagramiin, oppimispäiväkirjaa pitää blogin muodossa, läksyjä palauttaa videona... Tämä kaikki olisi saatavilla jo nyt, ja koulun tarvitsisi investoida ainoastaan laitteisiin (koska tasa-arvon nimissä ei voitane olettaa, että jokaisella oppilaalla on omat). Eli minä en näe koulun tulevaisuutta niinkään oppikirjamateriaalien kylkiäisinä tulevina sovelluksina, vaan että koulut oppisivat monipuolisesti käyttämään kaikkea sitä, mitä nyt jo on. Tämä tietysti vaatii ammattiataitoa ja kykyä soveltaa, mutta uskon kyllä opettajakuntaamme, joka on valikoitua ja huippukoulutuksen saaneita.

      Poista
    3. Se miten paljon kaikkea on saatavilla. Mutta samaan aikaan, että osaa hakea oikein.

      Ja samaa itsekin mietin, että voivatko uudet oppimisvälineet olla sitten tasa-arvoa huojuttavia, kun kaikilla ei ole varaa omiin laitteisiin mutta mietin, että jos koulu ostaa edes joitakin lainattavia versioita projekteissa käytettäviksi, se voisi olla yksi tapa?
      Ja tosiaan ei toki lisätty todellisuus ole ainoa juttu. Se nyt vain oli tässä postauksessa tuon kirjan kautta nouseva yksittäinen juttu, johon intauduin :).

      Esimerkkisi oli myös hyvä siitä, kuinka auktoriteetit ovat laskeutuneet "ihmisen tasolle". Enää ei olla "se ainoa ylhäinen viisaus" vaan kommunikaatio nähdään molemmin puolisena etuna.
      Tästä tuli mieleeni kun katsoimme vasta elokuvan Paavi Johannasta ja satuin hetken mielijohteesta tätä kysymään eräältä kirjablogia pitävältä assyriologilta, lieneeko Paavi Johannaa ollut oikeasti olemassa ja hän lupasi kysyä tätä asiaa piakkoin Suomen Rooman instituutin johtajalta. Ja näin kävi! Kyllä me olimme hymyileväisiä kotisohvallamme kun saimme tietoa noin vain aikamoiselta tasolta. Varmasti tämä oppikokemus jää mieleeni ikuisesti :).

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!