torstai 24. huhtikuuta 2014

Lapsuus hoidossa? -kirjasta otettuja ja tuumattuja

Olen lukenut noin puolet kirjasta Marjatta Kallialan Lapsuus hoidossa? Aikuisten päätökset ja lasten kokemukset päivähoidossa (Gaudeamus, 2012). Jo kirjan alussa on jo ollut niin hyviä vinkkejä ja vahvistuksia omaan käyttäytymiseeni vanhempana, että ajattelin jakaa niitä teillekin. Vaikka olen vannonut, etten enää ikinä kirjoita yhdestäkään kasvatusopuksesta täällä. Noh, here we go... Kommentoikaa, olkaa hyvä, mitä ajattelette lainauksistani ja tuumailuistani, se olisi suuri ilo!


""Kotilapsuus vai päiväkotilapsuus?" on aivan liian karkea jaottelu. On kysymys määrästä ja laadusta, lapsen iästä ja yksilöllisistä ominaisuuksista. Laatu ratkaisee sekä kotona että päivähoidossa. Millainen kotihoito tahansa ei peittoa päiväkotia tai perhepäivähoitoa. Millainen päivähoito tahansa ei ole lapselle hyväksi. Viisi tuntia varhaiskasvatusta viisivuotiaana viitenä päivää viikossa on aivan eri asia kuin viisikymmentä tuntia viikossa yksivuotiaana." (s.15)

Marjatta Kalliala kirjoittaa puheenvuoronsa varhaiskasvatuksen nykytilasta mielestäni varsin rohkeasti ja käyttää siinä samalla hieman humoristisellakin tavalla vetoomusta ihmisen maalaisjärkeen. Minulle kirjoitustyyli uppoaa ja nauran monessa kohdassa ääneen, sillä olen hyvin pitkälti samalla ihmettelevällä linjalla Kallialan kanssa. Kirjoituksesta (huumori ja maalaisjärkeen vetoaminen on yllättävän vaarallinen alue) voi joku varmasti provosoitua, mutta kysyn: mitä hyötyä? Ja entäpä jos ottaisimme Kallialan ajatukset haasteina vastaan?

Kallialaa lukiessani mietin miten kummallista on, että tavallinen monipuolinen lapsenhoito, johon varhaiskasvatus sisältyy saumattomasti yhteen, on nykyään pilkottu erillisiksi osa-alueiksi ja näin jopa hävinnyt kokonaan ja yksipuolistunut lähinnä perushoitoon keskittymisellä. Niin varhaiskasvatuksessa päivähoidon puolella kuin kotonakin! Olen joskus vitsaillut (o-ou) tästä asiasta vihjailemalla leikkien luomista, askartelua, arkipuuhissa loruttelua ja niin edelleen, ns. kotiäidin piilo-opetussuunnitelmaksi. Kalliala peräänkuuluttaa mielestäni sitä, että lapsi on "moniaistinen kokonaisuus", joka hyötyisi monenlaisesta mielekkäästä ja luonnollisesta tekemisestä. Tämä ei kuitenkaan ei synny vain tuuppaamalla lapsi johonkin tilaan, mahdollisesti parin kävyn kanssa. Vaan lapsikin tarvitsee aikuisen ohjausta: niin kognitiivisissa kuin sosiaalisissakin asioissa. Tämä vygotskilainen ajatusmalli on mielestäni äärimmäisen hyvä monessakin elämän asiassa. Myös lapsen opettamisessa ja kasvattamisessa, mihin lähikehityksen malli alunperin luotiinkin.

"Mi' hämäryys! (...) meneekö lapsena oleminen jotenkin pilalle, jos leikkiympäristöistä tulee enstistä monipuolisempia ja päiväkodeissa musisoidaan, liikutaan, maalataan ja dramatisoidaan enstistä enemmän? Laadukkaan varhaiskasvatuksen tunnistaa runsaasta vuorovaikutuksesta. Onko tämä vaaraksi lapselle tai poissa perheiltä?" (s. 44)

"Henkilökunnan vuorovaikutus lasten kanssa on usein ystävällistä ja korrektia, mutta välineellistä. Tällainen työskentelytapa johtaa rutiiniomaiseen hoivaan, jota leimaa eräänlainen laimea myötämielisyys ja neutraalinen ammatillisuus. (...)
Pienimmät lapset aistivat herkästi tilanteen perustunnelman. Jos ilmapiiri on turvallinen ja rohkaiseva, lapsi kykenee ottamaan käyttöönsä kaikki kykynsä ja voimavaransa. Ilmeetön ja etäinen aikuisen sen sijaan sammuttaa lapsen halun ottaa häneen kontaktia. Kun lapsi näkee aikuisen vain pystyasennossa olevana isona hahmona, joka välillä suorittaa mekaaniset välttämättömät hoitotoimenpiteet, lapsi hylkää vuorovaikutuksen tai osoittaa mieltään." (s. 54)

Uskonpa, että moni meistä vanhemmistakin voi kokea pientä pistoa sydämessään tätä lukiessaan. Ehkä se on tarpeenkin. Kulttuurimme tapa ihannoida mahdollisemman itsenäistä ja kilttiä lasta on joskus lähes mielipuolista. Vaikka itsenäisiinkin taitoihin tulee iän mukaan opetella, on kasvatuksessa oltava myös realiteeteissa mukana, eli huomioitava esimerkiksi lapsen kulloinenkin vireys- ja terveystila. Joskus myös aikuinen voi joustaa ja auttaa, vaikka jo osaiskin ihan itte.

Päivähoidon kulttuurinmuutosta viime vuosikymmeninä Kalliala kuvaa näin:

"Uutta toimintakulttuuria ryhdyttiin rakentamaan, ikään kuin vanhassa ei olisi ollut (juuri) mitään hyvää. Ei välitetty kysyä, mitä lapset saivat laulamisesta, leikkimisestä, nikkaroimisesta tai leipomisesta. Ei havainnoitu, sitoutuivatko lapset maalaamiseen ja muovailuun. Huonoja tuokioita ei yritetty toteuttaa paremmin, vaan valittiin luopumisen lavea tie. Vähät siitä, mitä lapset menettivät muutoksen seurauksena."

""Jonkintekemisen" kokoaikainen velvoite vaihtui lasten seurailuksi ja valvomiseksi sekä uudenlaisen puhetavan harjoittelemiseksi."

Onnekseni tiedän, ettei näin ei kuitenkaan ole kaikissa päiväkodeissa, tai ettei kuvattu välinpitämättömyys kuulu ammatillista ylpeyttä kantavien työtekijöiden tai vanhempien toimintakulttuuriin.  Mutta valitettavasti näitäkin pulppuaa koko ajan, mediankin kautta kuultuna. Ja mitä kertoo aikakautemme päiväkodit, joita "myydään" tarjoamalla jotain tiettyä toimintaa päiväkodin toimintaideana esim. kielelliseen tai liikunnalliseen toimintaan keskittyen. Miksi? Eikö nuo tulisi olla kaikkeen varhaispedagogiikkaan kuuluvia perusasioita, perusarvoja? Miksi vasta kehittyvälle lapselle tulisi tarjota yltiöpäisesti vain yhtä elämänaluetta ja mahdollisesti sulkea näin pois muita kehityksen osa-alueita? Tätä minä en Kallialan kanssa ymmärrä. Kalliala ihmettelee myös miksi vanhemmat joutuvat kuljettamaan lapsiaan iltaisin erinäköisissä kerhoissa- eikö nämä liikunta- ja taidekerhot tulisi sisältyä varhaiskasvatuksen sisältöön arkipäiväisiksi toiminnoiksi?!

""Lapsella on sata kieltä ja vielä sata.", julisti nuori italialainen opettaja Loris Malaguzzi ja tarkoitti sitä, että pieni lapsi ilmaisee itseään luonnostaan monin eri tavoin. Malaguzzi varoittaa aikuisia kielelliseen ilmaisun yksipuolisesta vahvistamisesta ja vaatii luomaan edellytyksiä monipuoliselle ilmaisulle. Sadan kielen pedagogiikka tunnetaan juuri edellä mainittuna Reggio Emilia -pedagogiikkana, joka on ehkä maailman arvostetuinta varhaispedagogiikkaa."


"Mudassa kieriminen vai askarteleminen? Millaisessa tilanteessa on mielekästä arvioida, kumpi on tärkeämpää? Vastakkainasettelu on käsittämätön. Mielestäni lapsi voi ensin askarrella ja sitten kieriä mudassa tai päinvastoin. Jos lapsi haluaa vain kieriä mudassa, aikuisen on hyvä tarjota muutakin ja ohjata lasta vähitellen laajentamaan tekemisisään. Himoaskartelijoiden on niin ikään hyvä tarttua muihinkin toimiin. Askartelemisen ja mudassa kierimisen lisäksi lapsen on hyvä tehdä monia muitakin laadullisesti erilaisia asioita."

Kyllä, juuri näin. Toivoisin, että me varhaiskasvattajat muistaisimme kuinka herkkävaiheista ja maailmalle auki olevaa lasta me aina hoidammekaan. Ja mikä vapauden ja omien taitojen laajuuden me voimmekaan antaa lapsillemme monipuolisella arjella! Eikö tämä auta lasta elämään elämäänsä tasapainoisella tavalla?

Minulle blogistina tämä kirja vahvisti ja muistutti sitä, etten osaa heittäytyä ainakaan tässä vaiheessa pelkäksi lastenkirjojen lukemista hehkuttavaksi blogimutsiksi. Blogissani tulee siis kevään mittaan, aika ajoin, jatkumaan nämä tämä lapsiperheiden monipuolisen arjen tuumailut ja mielessäni poikii mm. "Perusleikkejä" -teema, jossa esittelisin meidän perheen leikkivälineitä (niitäkään ei kuulemma kaikissa päiväkodeissakaan enää ole!) ja miettisin mitä kivaa niillä voikaan keksiä ja oppia- kuin ohi mennen, tai siis leikin kautta! Olisko tälle "varsin itsestään ja maalaisjärjellä selvälle, ei mitään uutta tähtien alla" -teemalle teidän mielestänne tilausta? Saatan toteuttaa sen silti!

Luetaan! Leikitään! Askarrellaan! Ulkoillaan! Liikutaan! Jutellaan! Halitaan! Ollaan yhdessä ja mitä kaikkea muuta! Niin kotona kuin päivähoidossakin! Eivätkö nämä jutut kuulosta muistakin ihan päivänselviltä? Mutta niinhän se on, että omassakin aikuiselämässä tietyt asiat välillä unohtuvat (no vaikka se hammaslangan käyttö) jos siitä ei tee toistuvaa elämätapaa. Ja jos ammattikasvattajiltammekin on perushyvät unohtuneet jo vuosikymmeniä...? Minkäs mallin me vanhemmat olemme heiltä saaneet? Vapauttaako se meidät vai pistääkö se meidät vanhemmat suurempaan vastuuseen ja ehkä jopa vaatimisen asemaan? Onko lapsillamme oikeus saada laadukasta, tasa-arvoista varhaiskasvatusta?

Vai mitä sinä tuumaat Kallialan tekstistä ja hänen heittämistään haasteista? Millaista varhaiskasvatusta sinun lapsesi mielestäsi saa? Yritätkö sinä vanhempana (kotihoitajana) tarjota lapsellesi monipuolista puuhailua?


" Mitä lie puhuttu lapselle, joka kahden vuoden neljän kuukauden ikäisenä pohdiskelee: "Aina kun sanotaan, kun ei saa kiinni: mämmikoura." Hetken päästä: "mämmikoira". Ja taas hetken kuluttua: "mämmikissa". "

- Marjatta Kalliala: Lapsuus hoidossa?

17 kommenttia:

  1. Voi miten lempeästi osasit tarkastella Kallialaa! Olen miettinyt, että oma käsittelyni ei tainnut olla Kallialalle reilu. Keskityin niin pontevasti hänen raflaaviin teeseihinsä (vaikka hyvä kai niidenkin tulla käsitellyksi, ei kai hän muuten olisi pamflettiaan kirjoittanut). Mutta kaiken taustalla minun(kin) mielestäni on lapsen oikeus hyvään lapsuuteen. Hyvin kirjoitettu, ja aivan totta, että monet Kallialan ajatukset ovat yhtä lailla sovellettavissa hyvään kotihoitoon. Itselleni poimin mm. sen, että pitäisi edelleen tsempata läsnäolemisen kanssa, että olisin saatavilla, näkisin ja kuulisin lasta.

    Tuota monipuolisuutta mietin paljon kirjaa lukiessa, ja uskon asiaa tuumattuani, että ikäisekseen ihan riittävän monipuolisesti puuhaavat nuo lapseni. Toki paljon on sitä aina toistuvaa rutiinia, mutta jokaiseen päivään mahtuu silti monenlaista tutkimista, hyppimistä, läträämistä, lukemista, piirtämistä, juttelua, usein niiden arkisten askareiden lomassa. En ole kummoinen askartelija, mutta leikkaamme ja liimaamme, piirrämme ja rakennamme. Ja laitamme yhdessä ruokaa (se menee vähän niin ja näin, mutta on minulle tärkeää, että lapsi pääsee mukaan ruuanlaittoon). Mutta olen minä kerhon laulu-leikittäjille kiitollinen, että paikkaavat sellaisessa, joka minulta ei vain luonnistu.

    Hmm. Taisi tulla vähän sekava kommentti, mutta kun tähän saakka jaksoin kännykällä näpyttää niin antaa mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä ollut sekava, vaan juuri kiva kuulla mitä ajattelit! Kiiiitos!

      Just tuota itsekin ajattelen, että arjen lomassahan se kaikki pitäisikin. Että on vähän kaikkea tarjolla ja kannustetaan siihenkin mitä vähän luonnostaan empii... Ei tarvitse olla askartelija, lähes parempi kun yhdessä toheltaa, ei aseta korkeita rimoja. Mutta että silti tarttuu vaikeaankin. Hei ja muistanpa että laulotteko joululauluja...? (joululauluäänikirja tulossa btw ensi syksynä), luette paljon, ulkoilette (=paras liikuntapaikka lapselle)... Just minä tykkään tämmöisestä arkisesta, ja niin soisi pväkodissakin olevan, tiedostavammin kylläkin, kun siitä me maksetaan!

      Olen myös tyytyväinen kerhopalveluun meillä, vaikka Kalliala vähän kyseenalaisti että puolipvä olisi parempi. Väitän visusti vastaan tässä, sillä osassa kerhoissa on lto veto ja erittäin suunniteltu varhaiskasvatus, jopa mallikas peruspäivähoidonkin puolelle, että näin!

      Poista
  2. Kiitos, hienoa pohdintaa! Ja Perusleikkejä-teema kiinnostaa kyllä! Itsellä Lapsuus hoidossa on teljettynä vielä kaappiin, ehkä uskallan kohta tarttua siihen, tämänkin tuumailun innostamana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos Pepita! Ja kiva kuulla jos perusleikit kiinnostaisivat. Mietin, että jos oikein olisin ahkera ja innovatiivinen, liittäisin leikkeihin myös leikkiin sopivat kirjavinkit mukaan (omasta hyllystä)!

      Vai että on kirjasi oikein teljettynä, huih, onneksi en älynnytkään tämän olevan niin vaarallinen tapaus :D!

      Poista
  3. Kiinnostava teos! Olen äiti, joka on pannut yksivuotiaat lapset hoitoon, tosin perhepäivähoitoon, mutta kuitenkin. Sieltä ja päiväkodista on tullut pelkästään hyviä kokemuksia. Nyt kun olen ollut kotona kuopuksen kanssa, olen tajunnut, miten paljon kotona teen perushuoltoa, eli ruuanlaittoa, pyykkäystä, järjestelyä. Loruttelut ja laulelut hoituvat niin rutiinilla, että hirvittää. Yksilöllisestä huomioimisesta ei paljoa voi tässä huushollissa puhua, joten olen vain kiitollinen siitä, että kaikenlaista retkeilyä ja askartelua on ollut päiväkodissa tarjolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva näitä vähän poliittisempiakin kirjoja on välillä lukea, kirjassahan kovasti yritetään herätellä isoja pyöriä heräämään mikä on lapsen oikeus. Esim. lapsella ei ole työaikoja, perhepäivähoitajalla on kyllä, mutta lapsi saa olla hoidossa viikkoja putkeen (myös yöt) ilman että tähän puututaan.

      Mukava, että teillä on ollut kivoja kokemuksia perhepäivähoidosta ja päiväkodista! Harvempi tosin varmaan haluaa edes ajatella muuta. Totuus on kuitenkin se, että kaikki riippuu siitä miten ammattitaitoinen ja ammattiinsa paneutuva työntekijä siellä kulloinkin on. Kirjassa kuvattiin kuinka ennen "koko ajan tehtiin töitä, varhaispedagogiikkaa", nykyään löytyy näitä "seurailijoita". Kuulostaa..., emmekö maksa ammattilaisille varhaispedagogiikasta, että lapsemme saisi monipuolista hoitoa? Entä jos opettajatkin toimisivat näin tai lääkärit? Onko koululainen tai aikuinen jotenkin tärkeämpi kuin alle kouluikäinen lapsi?

      Olen väsyneenä kotona miettinyt, että eipä ole täällä ruokahuoltoa tai siivousta, kuten päiväkodeissa, kaikki on tehtävä itse. Ja siinä samassa kuitenkin päästään ulos joka päivä, leikitään ja puuhataan jotain kivaa muutakin. Kyllähän se tarvitsee vähän ottautumista, suunnitteluakin, isompia ruokasatseja kerralla lämmitettäväksi jne. mutta ajan myötä näitä oppii sumplimaan. Muuttamaan suunnitelmia lasten jaksamisen mukaan jne. Esim nyt, pienet jalat juoksevat, lienemme jo terveitä ulos :D! Mutta tarkoituksenani oli sanoa, että ymmärrä kyllä oikein hyvin, että arjen hoito vie paljon aikaa ja voimavaroja mutta olen myös itse opetellut tietentahtoen priorisoimaan joitakin asioita esim ruuan ja siivouksen suhteen. Se on ollut opettavaista itsellekin, kun ei ole enää sohvatyynyt järjestyksessä kuin vasta ehkä illalla, lasten nukkuessa :D. Tsemiä siis arkeen ja älä ole liian ankara itsellesi, jotenkaan en ihan helpolla usko, ettei huushollissanne olisi yksilöllistä huomioimista :)))! Ja että loruttelet ja laulat! Ja toisaalta arkiset hommat (laulut ja lorut) tuleehan ne jo "automaattisesti", mutta eikö se ole juuri kirjan pointti? Toki myös läsnäolo on tärkeää mutta kotiäideillä ei ole työaikoja, joten ... armollisuutta... ?

      Poista
    2. Ja tosiaan varhaisped.tarvehan kasvaa siis sieltä 3-v lähtien! Sori kiireessä kirjoitettu vastaus, toiv ei ollut liian kärkäs!!

      Poista
  4. Kiinnostan kuuloinen kirja! Samoilla linjoilla kanssasi tuosta, että päiväkerhon tarjoama varhaiskasvatus voi olla aivan yhtä laadukasta kuin päivähoidonkin. Kun asuimme Helsingissä, lapseni kävivät päiväkodin kerhoa, eli erot päivähoitoon olivat ainoastaan positiivisia: pienempi ryhmä, jossa vain 3–5 -vuotiaita, lyhyempi aika ilman niitä rutiineja, jotka kotihoidossa olevilla lapsilla hoituvat kotona (ruokailut eväitä lukuunottamatta, mahdolliset päiväunet jne), ja vähän rauhallisemmat omat tilat, kaikki lapset tuodaan ja haetaan samaan aikaan jne. Nykyään lapsemme ovat avoimen päiväkodin kerhossa, joka toimii vieläkin paremmin ja jossa toiminta on todella suunniteltua ja monipuolista, mutta kuitenkin lapsentahtisen vapaata, paljon vapaata leikkiaikaa sisällä ja ulkona ym.

    Käyn lasten kanssa lähes joka päivä tuolla mainitulla avoimella päiväkodilla (jossa siis pari kertaa viikossa se oma kerho isommille). Ajattelen sen ajan ikään kuin meidän kotonaolijoiden "työpäivänä" :). Siinä tulee ulkoiltua mennen tullen ja palatessa, leikittyä sisällä (kevään edetessä vähemmän), mahdollisesti askarreltua ja ennen kaikkea vietettyä aikaa toisten lasten ja vanhempien kanssa. Kotona sitten otetaan rennosti (+kotityöt ym.), luetaan ja lepäillään, katsotaan lastenohjelmia ja otetaan vastaan kotiin palaavat koululaiset / työläiset. Lapset saavat piirtää ja askarrella, mutta en järkkää mitään erityistä, autan tarvittaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa hyvälle ja mikä onni että olette löytäneet hyvän avoimen. Minä en taas pitänyt oman alueeni ap yhteiskerhosta, se oli lähes kaoottinen, mutta ehkä jo meno vaihtunut vuosien mukaan. Tässä taas olen vähän kotihiiri, etten hinkua paljon vastaaviin paikkoihin. Mutta on esikoisella kerho, jota kyllä soisin useammaksi pväksikin jo kun on 4-v. Kirjassahan ylistettiin eskaria ja ehdoteltiin puolipvähoitoa laajemmaksikin. Minulla mieleen tuli "eskari jo viisvuotiaille", eli ilmainen ap-"viikari", sillä uskon että kotihoidokin 4-5-vuotiaana jo hyötyisivät säännöllisestä varhaiskasvatuksesta.

      Mutta sinun tavallasihan tuo toteutuu upeasti. Huippu idea :)!

      Poista
  5. Voi miten ihanaa ajatusten vaihtoa! Itse olen ollut kuusi vuotta kotiäitinä ja ymmärrän Elinaa - perushuoltoon saa kulumaan tosiaan aikaa! Kun yrittää olla itse keittäjä, siivooja, kasvattaja, askartelunohjaaja, järjestyksenvalvoja, talonmies, erotuomari, syli. Huh. Ja bleue, hyvä kun muistutat tuosta armollisuudesta ja priorisoinnista. Joskus annan tiskivuoren kasvaa ja järjestän mielummin kuvakirjahetken. Olen huomannut, että raivaaminen kannattaa. Nimittäin ajan raivaaminen lukemiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin sympatiseeraan Elinaa, varsinkin vauvavuosina/raskaana se oma jaksamiseni oli jo äärirajoilla perushoidosta mutta onneksi lapsetkin olivat silloin vielä pieniä, ja se riitti.
      Sinulla onkin upean pitkä kotiäitiys takana, minä olen ollut 4,5 v nyt. Ja tosiaan hyvä olen muistuttelemaan prioriteeteista, koska samalla muistuttelen itseänikin esmes tänään "olen kipeänä, lapset toipilaana, ikkunat Ehtii siivota myöhemminkin, ulkona olisi jo järkevänpi piipahtaa, että ruoka maittaisi ja reissu sujuisi helpommin...". Likaiset ikkunat oikein ilkkuivat minulle. Mutta en, en tehnyt mittään vaan mentiin ulos ja leikittiin perusjuttuja: hiekkistä, kiikkua, pallottelua, pyöräilyä, muurahaisten ihmettelyä... Ehdinpä lukea lehdenkin ja käyttää kirjaakin ulkona!
      Kiitos kommentistasi :))!

      Poista
  6. 'Luetaan! Leikitään! Askarrellaan! Ulkoillaan! Liikutaan! Jutellaan! Halitaan! Ollaan yhdessä ja mitä kaikkea muuta! Niin kotona kuin päivähoidossakin! Eivätkö nämä jutut kuulosta muistakin ihan päivänselviltä? Mutta niinhän se on, että omassakin aikuiselämässä tietyt asiat välillä unohtuvat ...'

    ... näinhän se menee ... itse olen jo isoäiti-ikäinen ja kasvattanut omat lapseni osin kotona, osin päiväkodissa, mutta siitä on jo aikaa ... ihan selväpäisiä heistä kuitenkin tuli ;)

    Olen sitä mieltä, että lasten varhaiskasvatus kotona tai (kunnallisessa tms.) päivähoidossa ei voi 'pilata' lasta totaalisesti, niin moni asia vaikuttaa loppujen lopuksi ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selväpäisyys olisikin erinomainen lopputulos :)!
      Niin, elämä on monikantaista. On haasteita ja on kantavia osa-alueita. Minä taas uskon niin, että jos varmistamme mahdollisemman monta hyvää kantavaa (ns.suojavaa) asiaa lapselle, hän voi kestää elämän tuomat haasteetkin paremmin :). Tämän vuoksi koen, että sillä on väliä millaisessa kasvuympäristössä lapsi elää. Emme varmaan aikuisetkaan tyydy huonoon työpaikkaan tai kotiin, vaan pyrimme aina vähän parantamaan olosuhteita. Miksi lapsi olisi toissijaisempi?
      Kiitos ajatuksia herättäneestä kommentista, on hyvä saada erilaisia näkökulmia mukaan, ja kunnia saada niitä eri ikäpolvilta! Kiitos!

      Poista
  7. Millaisia kokemuksia on perhepäivähoidosta? Itse olen ollut lapsena, siis 1970-1980-lukujen taitteessa perhepäivähoidossa ja muistot ovat lämpimät. Nykymaailmanmeno tuo mielestäni kuitenkin haasteita tuohon hoitomuotoon. Omat, edelleen kotihoidossa olevat lapseni (4 v ja 5 v.) eivät harrasta lainkaan vekotinpelejä, eivätkä katso päiväsaikaan televisiota. Hoitajan erilaiset käytännöt voisivat vaikuttaa aika tavalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen ollut useammassa perhepäivähoidossa, ja jokaisessa oli erilainen meininki. Lämpimimmin muistelen jo edesmennyttä hoitajaani, joka piti pikkutuokioita, meillä oli selkeä rytmi, hyvät lelut ja ihanat pikkutuolit tuokioillamme. Muistan vieläkin niiden tuolien tunnun, värin ja jopa tuoksun ja sen ihmeyden kun huomasin, että lapsillekin on lastentuolia olemassa!

      En usko, että pph:t käyttää säännöllisesti tv/pelejä mutta varmaan poikkeuksiakin on. Ehkä itse ottaisin asian tällöin keskusteluun, kertoisin toiveeni, jos sitä ei kuultaisi, rajoittaisin tv/tietokoneaikaa sitten perheajalta pois, että kokonaisuus säilyisi ok:na. Eskarissahan se medialaitteiden käyttö tulee kuitenkin vastaan. Olen joskus kirjoitellutkin tästä jonkun artikkelin tms kautta, olisiko nimellä Mediapeliä tms. :)

      Poista
  8. Tervehdys - laitoin sinullekin haasteen lauantai-illan kunniaksi. Osallistu ehtiessäsi ja innostuessasi :). http://pikkuplaneetta.com/2014/04/26/11-asian-haaste/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)! Kävin sen näin sunnuntai-illan kunniaksi tsekkaamassa, vastaan siihen toivottavasti pian :)!

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!