perjantai 29. marraskuuta 2013

Pahvikirjoista paperikirjoihin- uhka vai mahdollisuus?! (Kohti talvea! -teema)

Olen aina halunnut käyttää tuon "uhka vai mahdollisuus" fraasin otsikossani. Onhan se niin mahtava! Haa! No niin, se siitä. Köhöm. Eli aiheenani oli miettiä milloin ja miten ihmeessä pieni ihmistaimi kuuntelee pitempää lehtisivuista kuvakirjaa, niiden pahvisten kuvakirjojen sijasta. Toki pahvisissakin on mahtiyksilönsä, kuten eilen bloggaamani Hei hikkori tikkori. Mutta pikkuhiljaa kun pahvikirjoja alkaa mennä kymmenkunta yhdellä istumalta ja äiti voi lukea kirjoja silmät kiinni, sitä toivoo vähän uutta väriä pupilleihinsa.

Niinpä minä uhkarohkeasti lainasin kirjastosta appsilleni, joka on varsin moniaistillisesti lukeva 1,5-vuotias, joitakin kuvakirjoja kokeiluun. Muistinpa valita myös vähän hempeämpää sävyä, ainaisten ajoneuvokirjojen lisäksi ja tasa-arvon nimissä katselin myös kirjoja, joissa on tyttö päähenkilönä. Ja nämä kolme me tänään luimme ja oikeasti, alusta loppuun saakka! Tämä antakoon kaikille meille pahvikirjavankilassa elävillä vanhemmille toivoa huomisesta, sillä pian koittaa paperikirjojen aikakausi, jonka jälkeen satujen aikakausi ja sitten saatammekin lukea iltasaduksi Sinuhea.


Mutta niin, mietin minä sitäkin milloin lapsi on oikeastaan valmis siirtymään pahvikirjoista paperisiin. Mietin, että ensimmäinen askel lienee riittävä kielen kehitys. Paperikirjoissa on usein pitempi satu, jonka kokonaiskäsitys vaatii jo paljon enemmän älynystyröitä. Toinen varsin vaikuttava elementti on keskittymiskyky, jos se lyhyt kuin sekuntiviisarilla, on pahvinen vielä oikein hyvä. Kolmas mieleeni pujahtanut ajatus on turvallisuus, siis kirjan turvallisuus, esmes jos kuulijaosapuoli syö kaiken eteen tulevan, ei kirjaston paperikirja ole vielä paikallaan, mutta pahvinen oma kirja on vieläkin oikein hyvä. Suosittelen siis kokeilemaan lehtikirjoihin siirtymistä hy-vin lyhyillä kuvakirjasaduilla, joissa on selkeät, mielellään hieman yksinkertaiset kuvat ja tietenkin yhdessä lukien. Kuuntelua olen itse helpottanut osoittamalla tarinaan "oikeaan kohtaan" liittyviä kuvia ja tekemällä kuvaa eläväksi esim. kipittämällä sormilla "tarinan mukaisesti" (jos esim. "Hiiri juoksi koloon."). Toinen jaksamista helpottava on meillä ollut elehtivä lukeminen, eli äännellään hiirelle eri tavoin kuin karhulle ja niin edespäin. Mutta tässäpä kolme kivaa, testattua kuvakirjaa, jotka täyttivät aika lailla nuo aiemmat pohdintani.





Lilli Lammas seikkailee (Mäkelä, 2013, suom. Raija Rintamäki) on Jane Simmonsin herkästi kuvitettu ja kirjoitettu, yksinkertainen ja perustarinalla oleva kuvakirja. Sadussa Lilli lähtee tutustumaan maailmaan ja kohtaa eri eläimiä ja ääntelee heidän äänillään. Lopussa hänelle tulee ikävä äitiä ja vähän pelottava olo (tämä tosi lämpimästi ja turvallisesti tehty kohta) ja hän kipittää takaisin äidin luo. Etsin aiemmin blogissani kirjoja eroahdistukseen, niin tässäpä on taas yksi. Kirja on niin peruseläinkirja, että se on aikuiselle hieman tylsäkin, mutta kuvakirjoja aloittavalle lapselle kirja on toistoineen oikeastaan täydellinen. Eli veikkaan, että appsi antaisi 5/5 ja minä, aikuinen, 3-4/5.



Julia Huberyn (kirj.) ja Alison Edgsonin (kuv.) Ripaus keijutaikaa (Mäkelä, 2011, suom. Terhi Leskinen) kertoo hiiritytöstä, joka tahtoo olla syntymäpäivänään oikea keiju. Hän haluaisi osata lentää ja tehdä taikoa mutta realiteetit ovat tilannetta vastaan. Hyvin hempeä, glitterillä somistettu kuvitus ja tarina on niin tyttömäinen kirja, että hienoa että näitäkin on. Kirjassa on myös merirosvoleikkiä leikkivä isovelihiiri, jonka ansiosta myös meidän isoveli kipitti kuuntelemaan tätä kirjaa. Appsi kosketteli kimaltelevia siipiä ihan niin kuin älyäisi niiden ihanuuden kertaheitolla. Äiti, siis minä, oli hieman häkeltynyt kaikkien pärisevien kulkuneuvokirjojen jälkeen mutta erittäin iloinen, kun kirjassa oli kuitenkin kiva tarina, hyvä kuvitus ja koosteinen loppu. Tarina oli varmasti vaikeampi appsin käsittää ja se oli hitusen pidempi kuin edellä esittelemäni kirja. 3,5/5.



Kohti talvea! -teemaani saan ympättyä vielä tämän viimeisen kirjan (multitehokaspostaus), eli Pete ja Pulmu Talvipäivä (Mäkelä, 2012, suom. Raija Rintamäki), joka on Axel Schefflerin kuvakirja. Vaikken oikein ole Scheffler fani, yllätyn aina kuinka hänen kuvituksensa ovat selkeitä, värikkäitä ja kivoja. Tässä kirjassa on paksut pehmokannet (jonka funktiota en ollenkaan tajua, vie vaan enemmän tilaa ja lehtipaperit sisällä repeävät ihan yhtä lailla). Tarina kertoo Petestä ja Pulmusta, jotka leikkivät ulkona lumessa, perusleikkejä esitellen. Lumiukkoa tekiessä heille tulee riita, että tehdäänkö lumihiiri vai -jänis ja tästä seuraa hyvin Oskarimainen (Lindgren) "riitakohtaus", jossa lopulta kaveripari sopii riidan. Siis hyvin päivänselvä tarina mutta aloittelevalle paperikirjakuulijalle hyvät, selkeät, lyhyet lauseet ja selkeillä, värikkäillä kuvilla. 3/5.

Spoilausvaroitus! Loppulainaukseni on Lilli Lammas seikkailee -kirjan loppusanat!


"Lillin mielessä kävi: "Röh, ii-haa, kvaak, muu!" mutta hän sai sanotuksi vain... "Mää! Mää! Mää!"

- Jane Simmons: Lilli Lammas seikkailee

4 kommenttia:

  1. Meillä on selvinnyt vähän kokeilemalla tämä homma. Kun lapsi lähti toistuvasti päättäväisesti puuhaamaan jotain muuta kesken Viirun ja Pesosen, totesin viimein, että ei taida olla vielä valmis moiseen. Nykyisin saattaa joinakin päivinä jo ollakin, mutta ei aina.

    En oikein tiedä, pitäisikö mennä etu- vai takakenossa tässä. Toisaalta uskon, että helposti tulee lasten jaksamista ja ymmärrystä aliarvioitua, mutta toisaalta myös uskon, että kuuntelu on kannustavampaa jos kirjat sopivat paremmin ikäkauteen. Niinpä olen valinnut luontevasti molemmat taktiikat!

    PS. Hyvä otsikko!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos otsikkokehuista, omintakeisuus on hyveeni.

      Kokeilla pitää jatkuvasti, ikään kuin pysyä rajalla joko vai joko ei vieläkään. Asiassa kuin asiassa. Tällöin olemme niin sanotulla lähikehityksen vyöhykkeellä. Vähän piti viisastella tähän väliin, kun niin kehuit.

      Ei vaines, Kiitos oikeasti kommenteistasi, näihin pohdintoihin tulee niin vähän kommentteja, että ilahdun valtavasti jos joku on edes vilaissut näitä :)!!

      Poista
  2. Paksut pehmokannet tekee siitä jotenkin pehmeämmän ja siten mukavamman tarttua. Ehkä korostaa sitten sitä, että sisältö voi sopia pienemmillekin. :) -Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin asia varmasti on :). Oletteko lukeneet Petejä ja Pulmuja ja pidittekö? Meillä oli toinenkin yökyläkirja lainassa.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!