tiistai 8. lokakuuta 2013

Tuumailua kirjasta: Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy (Laura Repo)

Sitähän osaa lukea tietokirjoja yhdessä illassa, kun huomaa saaneensa varoituksen eräpäivästä ja tiedon, että kirjaa ei voi enää uusia. Niinpä työstin vain hädin tuskin aloittamani Laura Repon Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy (PS-kustannus, 2013) eilen. Ja tässäpä hyvin tiivistettyä referaattia kirjasta varsin paljon omalla tulkinnalla höystettynä. Suosittelen lukemaan kirjan kuitenkin itse, jotta saatte oman näkemyksenne asiasta, sillä korostan, että voin olla ajatuksineni tässäkin tulkinnassa täysin väärässä.


Laura Repo on kirjoittanut kirjansa väitöskirjansa pohjalta ja kertoo aluksi miten sana kiusaaminen määritellään ja miten pienten lasten keskuudessa kiusaaminen on ilmiönä jopa vähätelty aiemmin. Tähän ovat vaikuttaneet ajatusmallit siitä, että kiusaaminen olisi ilmiönä sellainen, joka "kuuluu asiaan", eikä sitä voi ennaltaehkäistä tai poistaa kokonaan. Repo kyseenalaistaa tämän. Mutta oikeastaan miten Repo sitten ennaltaehkäisisi kiusaamisen onkin laajempi juttu. Sillä kirja lähtee siitä, miten me ajattelemme lapsen kehittyvänä yksilönä. Kirjan mukaan lapsi on nykytiedon perusteella konstruktiivinen oppija, eli aktiivinen tiedon muokkaaja. Ja näin kirjan ajatukset lähtevät tästä näkökulmasta, kuinka lapsen käyttäytymisen ohjaamisessa tulisi korostua konstruktivistinen oppimiskäsitys. Kirjassa on ajatuksia varhaiskasvatuksen arkeen mutta mielestäni kirja soveltuu luettavaksi myös näin äippänäkökulmasta. Se vaan, että kirja kyllä haastoi minua vanhempana ja tunsin aika ajoin piston sydämessäni lukiessani Repon ajatuksia, joista selkein ja "yksinkertaisin" oli se, että laitetaanpa rangaistukset romukoppaan.


Repo toteaa, ettei tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi sallivan kasvatuslinjan (aiemmin puhuttiin myös ns. vapaasta kasvatuksesta) puolesta puhuja, vaan ymmärtääkseni nimenomaan demokraattisen kasvatuksen tai ns. rakkaus ja rajat kasvatuslinjan kannattaja. Mutta, että ilman rangaistuksia. Repo perustelee tämän mm. lapsen moraalin kehityksen kautta ja sillä, ettei esimerkiksi jäähypenkin käytöstä ole hänen mukaansa olemassa käyttöä puoltavaa tutkimustietoa. Repo pitää rangaistusten lisäksi myös palkintojen antoa heikkona kasvatusmallina. Ja minun ymmärtääkseni, tämä perustuu siihen, kuten yllä kerroin, että Repo ajattelee, että nämä behavioristiset kasvatusmallit ovat ristiriidassa konstruktivistisen lapsikäsityksen kanssa. Ja, että opettamalla esimerkiksi sanomaan anteeksi (noin alle kolmivuotiaalla), opetamme heille vain tavan (koska heidän ymmärryksensä ei vielä muuhun riitä) emmekä tapahtuman moraalia. Rangaistusten ja palkintojen tilalle Repo tarjoaa sensitiivisyyttä korostavaa vanhemmuutta eli mm. keskustelevaa, hyväksyvää, kannustavaa ja rajat pitävää kasvatusta ja niihin hankalampiin hetkiin aikuisen syliä, eikä jäähyä.


Omalla tavallaan Repo kirjoittaa asioita, jotka ovat olleet tiedossamme jo pitkään. Rajat ja rakkaus, syli ja sensitiivisyys, on vanhemmuustyylinä tiedetty jo pitkään lapsen kehityksen kannalta parhaimmaksi ja suurin osa suomalaisista vanhemmista tätä käyttääkin. Suomalaisen kasvatuksen historiassa on ollut vahva tarve auktoriteetin kunnioitukseen ja fyysinen rangaistus on vielä tämän hetkisilläkin vanhemmilla hyvin sormien, hiusten pohjien tai persauksien muistissa. Olen itse miettinyt äitinä, että kiristys, uhkailu ja lahjonta ovat sinällään yksi välivaihe tästä väärästä fyysisestä rangaistusmallista kohti rakkaus ja rajat kasvatusmallia. Olen tismalleen samaa mieltä Repon kanssa, etteivät rangaistukset ja lahjonnat ole jokapäiväisenä ja ainoana kasvatusmallina kovinkaan tuloksellisia (yleensä se saa vaan lapsen mankumaan lisää tai kokeilemaan vähän enemmän, ainakin näin meidän kokemuksilla) MUTTA ottaisin huomioon tässä myös lasten erilaisuuden ja erilaiset tarpeet. Repokin myöntää, että tarkkaavuusongelmaisten lasten kanssa palkkiosysteemillä ollaan saatu tutkitusti suotuisaa hyötyä. TOISEKSI. Kun lapsella on uhmaikä ja vastoinkäymisiä on joka kolmas minuutti (ja valvottuja yhteisiä tunteja noin 12 tuntia, ja puolivalvottuja toiset 12 tuntia), ja kun perheessä on hyvät säännöt, keskusteleva ja kannustava vanhemmuus, syli ja rakkaus käytössä ja ketään ei saa loukata, ja silti lapsi jaksaa kiristää ruuvia viikosta toiseen. Niin minäpä sanoisin niin, että jos joku vanhemmista, kuten minä, näissä vaikeimmissa tilanteissa saa hyötyä siitä, että käy yhdessä lapsen kanssa istumassa jäähypenkillä (joka muuten voidaan nimetä rauhoittumispaikaksi) (kaikille lapsille syli ei muuten myöskään ole AINA erityisen mieluisa paikka, asia jota en itse ymmärtänyt uskonut ennen omia lapsia), edes oman pinnansa venyttämiseen (persaus muistoista kipeänä), niin eikö se ole ihan ok? Sillä vaihtoehtona voi olla jotain epärakentavampaa, kuten valitettavasti lehdistä aika ajoin luemme. Ideaaleja tulee toki aina tarjota mutta ymmärretäänpä myös se, että käytännön arki on usein varsin paljon monimutkaisempaa, niin varhaiskasvatusryhmässä kuin kotipiirissäkin.


Kirjassa on paljon konkreettisia vinkkejä kasvatukseen. Kirjassa avataan muun muassa se mitä tarkoittaa sensitiivisyys tai miten rajoja asetetaan alle kouluikäiselle lapselle turvallisesti. Suosittelen lukemaan jos nämä asiat kiinnostavat sinua. Repon kuvaama kasvatusmalli kokonaisuudessaan on mielestäni omien ideaalieni mukainen. Tunnustettavaa on, että käytännössä suustani pääsee silti joskus sammakoita ja saatan repiä pelihousujani välillä liiankin tunteikkaasti. Palkitsemisia meillä on ollut tilanteissa, jotka eivät ole muun kokeilun kautta ratkenneet ja tämän me olemme kokeneet tosi tehokkaaksi ja hyödyt pitkäaikaisiksi esikoisemme kohdalla (ns. tarra/kuvakalenteri esim. aikoinaan pukemis ja hampaiden pesu kiukuttelussa, viimeisin taitaa olla itsenäinen nukkumaanmeno). Palkitsemisen käyttöä vastaavissa "mitä ihmettä me oikein tehdään" tilanteissa tulen varmasti jatkossakin käyttämään ja meillä senkin käyttö perustuu keskusteluihin ja ymmärryksen tuomiseen, lapsen kehitysvaiheen mukaisesti.

Rankaisukeinoina meillä on ollut vakavissa tilanteissa (eli itsen tai toisen satuttaminen) kolmen varoituksen kautta rauhoittuminen joko sylissä tai jäähyllä aikuisen kanssa. Tämän käyttö on ollut lähes nollilla uhmakausien välillä ja syli on ollut meillä aina ensisijainen (varsinkin 2-vuotisuhman aikaan, kun lapsen tunteiden käsittely oli selkästi hänestä itsestä täysin hallitsematonta, oli syli tosi hyvä paikka rauhoittua ihan loppuun saakka). Toiseksi meillä on ollut tosi tyhmä rangaistus kuin lelujen laitto jäähylle, jos sana ei toimi. Tämäkin on otettu vasta viime tingassa kiristykseksi mutta sen olemme kyllä huomanneet, ettei lelujäähyllä ole pitkäaikaista merkitystä. Keino on oikeastaan tehottomuuden vuoksi jäänyt pikkuhiljaa pois. Ja itse asiassa tämän kirjan myötä kävimme "päivitetyn kasvatuskeskustelun" ja päätimme, että lopetetaan lelujäähyt kokonaan. Ja venytetään taas kerran pinnaa ja tarjotaan syliä. Tähän kirjan rohkaisemaan rauhalliseen, kannustavaan puheeseen keskellä arkista *piip*hetkeä en kyllä lupaudu 100%sesti, sillä minusta joskus on tärkeä myös osoittaa auktoriteettinsa ja sanoa na-pa-kas-ti, että nyt muuten riitti tätä sorttia tällä erää. Tämänkin voi tehdä turvallisesti, vaikka siinä korostetaan auktoriteettia. Sillä kyllä minä sitä vaan mietin, että maailmalla lapsi tulee kohtaamaan epäreiluja tilanteita, rangaistuksia, palkkioita, huutamista, pahasti sanottuja sanoja ja niin edelleen, jo hiekkalaatikolla. Ja mekin vanhemmat olemme persoonia ja tuntevia ihmisiä ja jos käyttäydymme täysin tunteitamme piilotellen ja epäaidosti, aiheuttaa myös se epäaidon kasvupohjan lapsen moninaiselle kasvulle. Että siinäpä ropleemaa sitten kerrakseen. Mutta hyvä kirja ja erittäin hyviä ajatuksia.

Nyt tietenkin olisin kiitollinen pienestä ajatustenvaihdosta kanssanne. Mietin totta puhuen kahdesti kirjoitanko tätä tuumailuani julkiseksi, koska vanhemmuudesta kirjoittaminen on yleensä ottaen arka aihe, eikä omasta vanhemmuudestani kirjoittaminen ole minulle ollenkaan helppoa. Mitä ihmettä te ajattelitte, kun luitte tekstiäni? Humpuukiako vai täyttä asiaa? Haluaisitko lukea kirjan? Mitä jäi hampaankoloon? Koitko valaistumista? Ja pysyitkö kärryillä?
Vai painanko pikaisesti Poista nappia?

Kuvat ovat muuten pieneltä, aurinkoisen lämpimältä vaunulenkiltämme. Voin vain todeta, että kyllä näissä väreissä kelpaa kotiäidinkin tuumailla syntyjä syviä!


"Oikeudenmukaisuus edellyttää sen hyväksymistä, että lapset tarvitsevat eri määrän saadakseen yhtä paljon. Epäoikeudenmukaisuutta on se, että kaikkia lapsia koskevat samat säännöt."

- Laura Repo: Pienet lapset ja kiusaamisen ehkäisy

37 kommenttia:

  1. Hyviä ajatuksia, kiinnostava kirja. Täytyy laittaa kirjastoon varaukseen.

    Tosi paljon samoja ajatuksia minullakin, ja myös kokemus on minulle näyttänyt, että lempeys toimii käskyttämistä paremmin. Oma pinna kiristyy liiankin usein, mutta yritän muistaa kohdella lasta (en osaa vielä puhua monikossa, kun tuo toinen on niin pieni vauvanen) kunnioittavasti (toivottavasti muistan myös sen pahimman uhman tullessa. Mulla on kovin epävarma olo kasvatusasioista puhuttaessa, kun tuntuu, että kokemusta on vielä niin kovin vähän).

    Tuosta jäähypenkistä olet mielestäni toiminut fiksusti, ja ehkä ihan kirjan oppien mukaisestikin (ainakin jos tulkitsin tulkintasi oikein). Siis ettei jäähy ole rangaistus, vaan tapa rauhoittua yhdessä vanhemman kanssa. Varmaa on myös se, että jos lapset ovat neuvottomia isojen tunteiden myllerryksessä, ovat sitä myös vanhemmat - ensikertalaisiahan mekin usein olemme kasvatushaasteiden edessä. Itselleen pitäisi siis osata olla myös armollinen.

    Tekisi mieli kommentoida laajemminkin, mutta nyt nuo kaksi kaipaavat äitiään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä tuosta anteeksipyytämisestä. Mulla on muistoissa tilanne, jossa kasvattaja (eskarin ope kenties?) on pakottanut mut pyytämään anteeksi, vaikken ollut pahoillani. Mulla jäi koko hommasta tosi epäreilu tunne; olo, ettei mua kuunneltu eikä haluttu ymmärtää. Tätä muistoa miettien olen pohtinut, että itse haluaisin välttää sellaisen mekaanisen anteeksipyynnön opettamista omille lapsille. Mieluummin haluaisin opettaa heidät asettumaan toisen asemaan, ja siten olemaan pahoillaan ja SITTEN pyytämään anteeksi. Ja tietysti aina pitäisi muistaa myös kuulla lasta. (Se, miten edellä mainittu tehdään, on minulle vielä mysteeri.)

      Poista
    2. Kiva, kun kommentoit ja jaksoit lukea.
      Jäähyn suhteen kirja oli mielestäni peräänantamaton: jäähyä ei suositella.

      Tuo anteeksipyyntöasia oli mielenkiintoinen yksityisseikka kirjassa (niitä oli muitakin). Mietin sitä, että olen samaa mieltä ettei lapsen heitetty sori ole ok jos se ymmärtää jo pointin. Mutta mietin kyllä, että miksi ei aluksi voisi opettaa tavan vuoksi pyytämään anteeksi vaikka vähän aiemminkin ja iän myötä pysäyttää asialle ja asian ääreen. Emme kai konstruktivistisen käsitteen alla oleta ettei lapsi voisi jälkeenpäin oppia anteeksi pyynnön moraalia? Tämä olisi aika surkeaa kehityskaaren kautta jos uudelleen oppimiseen ei uskottaisi. Toisaalta kirjassa sanottiin, että jo hyvin varhain (oliko 6 kk) vauvat kokevat empatiaa, esim itkevät jos toinen itkee, joten eikö varhain opetettu pysäyttäminen väärin toimituissa tilanteissa olisi näin perusteltua. Siis että ei nyt taas vaan kaavamaisesti opeteta "pyydä anteeksi" jne. Anteeksipyytäminen tuntuu olevan meille aikuisillekin aika vaikea juttu...

      (Osasinkohan vastata tässä päänsäryssäni mitään järkevää...)

      Poista
    3. Niin siis mun mielestä pitää pysäyttää se kielletty toiminta ja lapsen kanssa puhua siitä, miksi se on väärin. Mutta ei niin, että komentaa pyytämään anteeksi ilman sitä keskustelua: että lapsi voi mekaanisella anteeksipyynnöllä kuitata tapahtuneen miettimättä lainkaan, miksi niin ei saa tehdä. Kyllä minäkin uudelleenoppimiseen uskon, mutta jotenkin tuntuu, että tässä asiassa mekaanisen tavan opettaminen opettaa hieman väärää asiaa. No jaa, pitää lukea se kirja, niin tiedän mistä puhun. Nyt vain höpisen omiani.

      Poista
    4. Puhuimme kenties samasta asiasta. En itsekään opettaisi pelkkää mekaanista sanan toistoa mutta itse en alkaisi odotella opettamisen kanssa vuosia, vaan ottaisin pysäyttämisen heti käyttöön. Näin ei kaikki tee. Eipä ole kauan kun eräs appsin ikäinen lapsi potki sujuvasti appsia niin että jo appsi itsekin sen huomasi ja alkoi itkeä, mutta lapsen äiti ei tehnyt elettäkään estämiseen saati, että olisi pysäyttänyt lastaan tai "pyydättänyt" (vaikkei lapsi toki olisi osannut vielä pyytää) (tai pyytänyt itse?) anteeksi. Tällaiset tilanteet hämmentävät minua, koska itse opetan tiettyjä asioita jo hyvin varhain ja yksi niistä on, ettei toista loukata.

      Ja kuules, minä höpisen omiani vaikka luin kirjan, joten eihän tässä muuta tehdä kun vaan höpistään yhdessä, äitinä toiselle :)!

      Poista
    5. Tunnistan ilmiön. Itsekin olen hämmästellyt vanhempia, jotka 'sallivat' toisten satuttamisen sen varjolla, että lapsi on pieni eikä ymmärrä tekevänsä väärin. Moni tuntuu myös ajattelevan, että pieni muksiminen kuuluu asiaan (itse mietin, että siltä ei voi välttyä, mutta siihen pitää aina puuttua). Olikin mielenkiintoinen pointti tuo kiusaamisen vähättely, oikeastaan pelottavaa jos osa aikuisista ajattelee kiusaamisen kuuluvan lapsuuteen.

      Poista
    6. Hyvin yhdistit ap aiheeseen! Totta!
      Muksimisia sisarusten kanssa tulee väkisin, hurjasti, ei ois uskonut ennen kuin näki :D. Mutta joo, selkeä potku, töniminen tai lyöminen, kyllä minä niissä yritän herätellä, että ei näin vaan...

      Poista
  2. En tiedä ymmärsinkö kirjoituksesi tai kirjan sisällön oikein, mutta mielenkiinto kyllä heräsi. Oma lapsi ei ole vielä yltänyt uhmaan asti, ikää vasta 1v ja 9 kk, joten käytännön kokemusta ei hirmuisesti ole. Ajatuksen tasolla Revon kuvaama malli kyllä kuulostaa ihanteelliselta. Mitenköhän sitten, kun sitä joutuu käytännössä soveltamaan... Oma pinna on kyllä pitkä ja ehkä kärsivällisyyteni riittäisikin rauhalliseen keskusteluun, mutta olen ehkä kuitenkin kanssasi samaa mieltä, että joskus napakasti hieman ääntä korottaen sanottu iskee paremmin - etenkin niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi turvallisuuden vuoksi joustamisen varaa ei ole.
    Omalla kohdalla olen huomannut ongelmaksi sen, että pyrin ehkä liiaksikin keskustelevaan sävyyn lapsen kanssa niissäkin asioissa, joista lapsi ei oikeasti ole millään lailla kypsä tekemään päätöksiä. Ja tästä jopa lapsen hoitaja minulle ehti huomauttamaan. Ja ihan oikeassa hoitaja olikin - aivan turha kysellä lapselta laitetaanko kypärä päähän tai lapaset käteen, jos ne joka tapauksessa on laitettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rehellisestä kommentistasi! Kirjoitan ajan (ja koska tämä on harrastus) puitteissa pitkälti flowlla, joten kokonaisuus on varmasti välin epäselvä.

      Itsekin omaan aika pitkän pinnan. Monen asian summana silläkin on kuitenkin rajansa! Napakkuutta käytän varmasti jos esim lapsi juoksee autotielle, siinä turva todellakin menee sanaviilauksen ylitse :). Se vaan, että jo sisarusten arkiset hulluttelut yhdessä on välillä aika päättömiä, joten siinäkin meinaa ääni nousta säikähdyksestä! (Mm. Tänään 1v appsi pomppi sohvalla selin sohvan laitaa kohti, ja siitä heittäytyi yhtäkkiä sivulle pitkin pituuttaan! Ei yleensä ole noin päätön mutta nytpä vaan oli! Säikähdin ja näin jo niskan viidellä mutkalla lattialla!)

      Tuo Viitsisitkö etkö viitsisi puhe on meillä aikuisten kesken semmoista semikohteliaisuuspuhetta. Olen itsekin kantapään kautta oppinut, että tilanteissa joissa ei ole vaihtoehtoja ei tule kysymän, koska saa ensinnäkin aina väärän vastauksen ja toiseksi lapsi hämmentyy turhaan.

      Kiitos paljon kommentistasi! Tyhjä kommenttikenttä on sama kuin acward silence irl... Tällaisiin teksteihin menee triplasti normibloggausaika, joten pitää alkaa priorisoimaan omaa ajankäyttöä senkin vuoksi järkevämmin :). Nimim.piti lukea yksi tärkeä koulutuskirjakin mutta enpä lukenut! No ihminen on oppivainen, konstruktoiva!, eläin ;D.

      Poista
  3. Hei! Minä kävin taannoin kuuntelemassa Jari Sinkkosen luentoa ja se on tuoreessa muistissa. Yritin nyt löytää samanlaisuuksia tekstistäsi.

    Pari Sinkkoselta mieleeni jäänyttä asiaa:

    -Suomessa vanhemmat käyttävät liikaa puhetta ollakseen yhteydessä lapseensa. Itsetunto syntyy ruumiissa. (hän toisti: Itsetunto syntyy ruu-miis-sa). Kun lapsi oppii puhumaan, häntä ohjataan, häneen ollaan yhteydessä jne. liikaa sanojen kautta. Hän menettää sen "palvovan pyörittelyn ja rutistelun". Sinkkonen sanoi "Vauvalla on sata kieltä, mutta kun taapero oppii puhumaan, sata muuta kieltä häviää". Eli, esim. jos lapsi näyttää tekemäänsä piirustusta, se lämmin katse ja vaikka halaus, tai muu lämpö on suurempi asia kuin kehu "onpa hieno piirustus".

    "...sillä minusta joskus on tärkeä myös osoittaa auktoriteettinsa ja sanoa na-pa-kas-ti, että nyt muuten riitti tätä sorttia tällä erää." Kirjoitit näin, ja Sinkkonen painotti juuri samaa. Lapselle on jopa välttämätöntä, ja lapsi toivoo tätä. Että lapsi tietää pisteen jossa äiti kilahtaa johdonmukaisesti, ja jossa isä kilahtaa johdonmukaisesti. Hän myös sanoi kuinka on ihan ok että mukula ärsyttää ja sitä tekisi mieli vaikka lyödä, mutta silti ei lyö, eikä varsinkaan hylkää, mikä on pahinta! "Selvä, jos et halua tulla syliini nyt, en minä otakaan sua syliini enää jatkossa".

    -lapsi, joka puuttuu kiusaamiseen menemällä kiusaajan ja kiusatun väliin, on poikkeuksellisen rohkea. Se vaatii suurta rohkeutta. Kiusaaminen vaatii myös aina yleisön. Kiusaamisen käsittelyyn on koulussa hyvä antaa ns. työrauha, jos kiusaaminen on siellä tunnistettu vakavasti. Oma lapsi ei käyttäydy kotona samalla tavalla kuin ryhmässä, ja opettaja ymmärtää ryhmädynamiikan paremmin kuin vanhemmat. (tämä vähän yllätti minua mutta näin taululla luki)

    Tuossa suorat referaatit. Sitten omaa tulkintaani:

    Minulle jäi Sinkkosen luennolta sellainen kuva tästä rajojen vetämisestä, että hän yritti kovasti sanoa kuinka tärkeää on vain sanoa "ei"/"nyt riittää", tai vaikka "fyi" (onko se siis hyi ruotsiksi tms?). Eli lasta ohjataan toimimaan oikein sanomalla että nyt tuo saa loppua, minulle et puhu noin, "nyt rauhoitut ja sitten keskustellaan uudestaan" jne. Nämä ovat reiluja rajoituksia.

    Ja lopuksi, hän painotti että häpeän tunnetta pitää minimoida. Lasta ei pitäisi nolata tai hänelle tuottaa häpeää. Tässäkin ne suorat rajat ovat tarpeen. Eli jos lapsi kiukuttelee jne, niin sanotaan tai fyysisesti pysäytetään toisen potkiminen. "Katso miten paremmin veljesi osaa käyttäytyä" on taas se nolaava ja häpeää aiheuttava paheksuva tapa saada lapsi tottelemaan.

    Itse olen hyvin epävarma osaanko näissä toimia ja Sinkkosen luennoltakin saatoin ymmärtää nämä väärin. Mutta kuulostaa samanlaiselta kuin Revon kirjoitus pitkälti.

    Ai niin, lopuksi Sinkkonen painotti että haavoittuvin vaihe ihmisen kehityksessä on 13-vuotiaana. Silloin pitäisi olla mahd. hienovarainen, nuorta ei pitäisi nolata tai arvostella. Se on erittäin hauras vaihe.

    Että tällaista! :)

    -Nupsu

    VastaaPoista
  4. Palaisin vielä yhden oivalluksen tiimoilta.

    Siellä Sinkkosen luennolla oli sali täynnä, satoja ihmisiä. Ja netissäkin nämä asiat puhututtavat.

    Mietin sitä, että onkohan muillakin sama syy pohtia ja lukea näitä kirjoja kuin itsellä: että omat vanhemmat eivät ihan kaikessa ole täysin "onnistuneet", samoin luokanopettajat ja harrastusohjaajat? Onko olemassa joku melkoisen optimaalinen tapa kasvattaa (tietyn lapsen kohdalla, ei yleistäen), ja lapsi tuntee siitä poikkeamat vääryytenä, kuten hienosti esim. ensimmäinen kommentoijasi kertoi tuosta väkisin anteeksipyytämisestä. Sinkkoselta olin kuulevinani näin - että on tietyt tarpeet ja mitä paremmin ne tyydytetään sitä paremmin menee.

    Havahdutti kun mietin että pohtiikohan kukaan sellainen vanhempi näitä, joka on saanut poikkeuksellisen tasapainoisen lapsuuden, ja joka on saanut näyttää tunteensa, jolla on ollut erityisen hyvä kasvuympäristö?


    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, kiitos tosi hyvistä mietteistä. Olen mutustellut niitä tässä päivän mittaan.
      Tuo itsetunto kehittyy ruumiissa oli hyvä painotus. Varmaan se sylin anto pyrkii samaan? Sekin oli hyvä pointti ettei sanat yksin riitä...

      Minä olen enemmän Sinkkosen linjoilla kuin ehkä tämän uuden kirjan (ei sillä että linjat olisivat vallan eri päissä, vain pienin vivahtein, kai?) ja uskon että sitä napakkuutta pitää olla. Olen itse ajatellut myös, että on nimenomaan myös lapselle selkeämpää, että opetetaan myös siitä tunteesta luopumista, eikä vaan vellota loputtomiin. Ja ettei aikuisenkaan tule sietää ihan loputtomiin kaikkea,niin ei maailma vaan toimi tulevassakaan.

      Vanhemmuuden pohtiminen on ymmärtääkseni yleisempää korkeammin koulutetuilla, mutta tuota oman lapsuuden kautta tulevaa lisääntynyttä pohdintaa en tiedä. Veikkaan, että myös tasapainoisen lapsuuden kokeneet pohtivat vanhemmuuttaan yhtä lailla. Ehkä se on enemmän yhteydessä siihen miten paljon pohtii tietoisesti omaa kehitystään ja toimintaansa muutenkin?

      Kiitos Nupsu hyvistä näkökulmista taas. Oli varsin hyvä, että toit Sinkkosen järkisanat keskusteluun läsnä. Minä tykkään siitä :).

      Poista
    2. Täällä yksi korkeasti koulutettu, tasapainoinen ex-lapsi pohtii näitä juttuja kaiket päivät! (Ja yrittää olla parempi äiti.) Oma äitini totesi jostain kirjoituksestani, että onpa tieteellistä, tarkoittaen, että ei hän aikoinaan miettinyt kasvatusta: "lapset olivat avioliiton sivutuote". Olen myös viime aikoina yrittänyt muistaa jotain lapsuudestani - eikä mitään! Toki muistan yksittäisiä tapahtumia (söin kaikki mandariinit, äiti älähti; koko perhe saunassa; lainasin isän lompakosta karkkirahaa; äiti lukee pikkuveljelle) - mutta en oikein mitään tunteisiin liittyvää. Kuulemma meitä vain kauheasti koko ajan kehuttiin :)

      Poista
    3. Onpa tieteellistä :D! Niin, sitä kun on tuumaaja sielultaan, on kiva pohtia asioita laidasta laitaan syvemmin. Ja näin blogin välityksellä on mukava löytää toisia samanlaisia arjen tieteilijöitä hehe :)!
      Kiitos kun liityit seuraamme!

      Poista
  5. Juuri Hulluilta päiviltä kotiutuneena en ehkä ole kaikkein parhaimmassa moodissa pohdiskelemaan vanhemmuutta tai tunteiden hallintaa, mutta yritetään ;D

    Ensinnäkin iso kiitos! Nämä sinun kasvatuskirjareferaatit ovat aina niin ajatuksia herätteleviä. Tätä kirjaa en olekaan itse lukenut, mutta kuulosti ihan mielenkiintoiselta. Tietysti parasta antia olivat nuo sinun omat pohdinnat ja kokemukset :)

    Nyt kun olen taas ollut huimat kaksi viikkoa 24/7 tuon yhden uhmaajan kanssa kotona, niin nämä pohdinnat tulevat jotenkin enemmän iholle. Siinä kiireisessä työ-hoito-arjessa asiat on vain taaplattava ja toisaalta töissäkäydessä saa myös itse enemmän hengähdystä ja etäisyyttä niihin haastaviin hetkiin - joita tosiaan sillä joka kolmas minuutti tahdilla mahtuu 12 tuntiin hieman enemmän kuin työpäivän jälkeiseen 4-5 tuntiin.

    Mutta siis, se miksi otin tämän työ vs kotiarjen esiin, tuli mieleen tuosta Sinkkosen sekä sinun ajatuksesta, että vanhempikin saa hermostua. Huomaan, että silloin työpäivän jälkeen sitä yritti turvautua enemmän puheeseen ja pysyä rauhallisena hamaan tappiin, koska ei "halunnut pilata" lyhyttä yhteistä aikaa. Nyt taas pinna kiristyy ja tunteet räiskyvät enemmän myös pojan läsnäollessa, koska hei, sehän on läsnä koko ajan. Ja olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että näin sen kuuluukin olla, lapsen tulee oppia, että kaikki tunteet ovat sallittuja - eri asia on sitten, miten niitä ilmaisee. ja erityisen tärkeää on mielestäni kokemus siitä, että kaikki tunteet menevät myös ohi.

    Mitä tulee rangaistuksiin, niin niitä meillä ei toistaiseksi ole ainakaan kovin johdonmukaisesti. Jäähypenkkiin en jotenkin itse usko, mutta samaan aikaan mekin kyllä puhutaan rauhoittumisesta esim. sylissä tai sohvalla vanhemman vieressä, ja viime aikoina poika on itse halunnut mennä omaan huoneeseen rauhoittumaan. Sen sijaan anteeksi-automaatteja ollaan varsin usein, mutta toivottavasti sen pahoillaan olemisen sisäistämisenkin voi oppia sitten ajan kanssa.

    Mutta kyllä sitä tuntee olonsa välillä varsin hataraksi näissä tunne- ja moraalikysymyksissä, ja melko usein taidan keikkua siellä samalla vuoristoradalla kuin tuo 2,5-vuotiaskin. Itse kun tosiaan olen tehnyt töitä niiden 13-18-vuotiaiden sekä heidän vanhempiensa kanssa, niin voin vain huokaisten todeta, ettei nämä vanhemmuuskysymyset taida ihan heti päättyä, vaan edessäni on vielä pitkä tie :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvin sinulla kyllä ajatus juoksee hulluine päivinesi :)))!
      Sillä enpä muuta osannut kuin nyökytellä. Hyvin tuttuja mietteitä ja aatoksia siitäkin jos itse kävisin 8-9t töissä. Se on eri asia kuin 24/7 nenäkkäin, eikä tämä ole arvoasia, vaan pelkkä toteamus.
      Ja kyllä, kun nuorten kanssa tekee töitä, sitä tietää mitä teini-ikä tuo tullessaan, isossa kirjossa ja työ vanhempana ei lopu sittenkään, mahdollisesti on huipussaan juuri tuolloin. Mutta, eikö tämä kannusta myös tekemään perustetyötä mahdollisemman hyvin? Jos vaikka sattuisi, että se jotain kantaisi. Jos ei, niin jospa se toimisi eheyttävänä teiniyden tuomille myrskyille? Voi, enpä tiedä, mutta uskonpa, että meidän kannattaa silti olla tässä ja nyt ja jättää ääni "Ootapa vaan kunhan" pienemmälle, ja vastata, että saankos nyt olla ihan vaan tässä? Saan. Ja ollaan.
      Iso tsemppi teillekin arkeen, tehdään siitä yhdessä näin jaksavampaa :)! Suuri kiitos kommentistasi!

      Poista
  6. Piti mennä aikaisin nukkumaan ja täällä sitä taas kukutaan, kun on niin mielenkiintoista! Seuraus on se, että huomenna noi mukulat ärsyttää ensimmäiselläkin äitiiillä. Koska itse olen syypää, niin lupaan venyttää pinnaa ja ottaa ihan rennosti vaan...

    Ensinnäkin kiusaamisen ehkäisystä: mieheni on aika suoraviivaisesti sitä mieltä, että ainakin pojalla avainasemassa on hyvä itsetunto. Silloin ei tarvitse kiusata eikä toisten kiusayritykset pääse puremaan niin helposti. Vahvan itsetunnon hankkimiseksi onkin sitten varmaan monta tietä, joista se miehinen ajatus on se, että pitäisi olla paras jossain, niin se tieto kantaa. Mä en ole asiasta ihan varma, koska se parhaimmuden tavoittelu on myös aika rankkaa, jos se ei itsestään napsahda vaikka jonkun harrastuksen myötä.

    Kiristys, lahjonta, uhkailu: Viimeinen ei meillä toimi ollenkaan. 8 v. poika huutaa "joo, hyvä on, en sit enää koskaan mee (kaverin) luo!", ja olen joutunut sanomaan, että kuule se oli vain uhkaus, jonka tarkoitus oli saada sut ensin siivoamaan huoneesi. Ja nelivuotias sisko alkaa vastaavassa tilanteessa vain kirkua, joten äiti alkaa siivota. Lahjontakaan ei toimi, sillä nuorempi ei tajua seuraus-teko-suhdetta ja vanhemman kanssa meillä taitaa jo olla ihan oikeita neuvotteluja win-win.

    Toisten vanhempien uhkailu särähtää korvaan pahasti. Muskarissa väsyneen äidin kaksoset juoksivat ja riehuivat, mutta ei se meitä muita oikeasti kovin paljon haitannut (tämän myös kerroin sille äidille). Sen sijaan haittasi se jatkuva komentelu ja uhkailu, jota äiti harrasti (tätä en kertonut...) Seuraavalla kerralla ne lapset olivat melkein kuin enkeleitä ja kuulinkin kun äiti kehui että "olen teistä nyt tosi ylpeä, olitte tänään hienosti", mutta jatkoi sitten "...vaikka parannettavaakin kyllä vielä on." Huoh. Tarhan pihassa taas äiti uhkaili nelivuotiastaan tiistaina, että "sulta on nyt lauantain namipäivä peruttu, ymmärrätkö?". Samat sammakot mäkin olen päästänyt, mutta yritetään, yritetään...

    Jäähypenkki: joo kokeiltiin, mutta siihen vieressä istumiseen pitäisi sitten olla itsellä aikaa, muuten homma ei toimi. Sitä paitsi siihen ratkaisuun päädyin usemmiten tilanteessa, jossa väsyneen tai nälkäisen lapsen mankuminen eskaloitui tappeluksi yhtä väsyneen ja nälkäisen äidin kanssa.

    Rangaistus joka toimi: Halusin palkita tytön jotenkin tosi hyvin menneestä muskari- ja kahvilaretkestä. Pelkät sanatkin (ja halus!) olisivat varmasti riittäneet, mutta ilahdutin häntä sitten kynsilakalla. Niitä kimaltelevia sormia ehdittiin ihailla tunnin verran, kun kiukku iski. Tyttö rääkyi kiukkupenkillä kun keksin: nyt ne kynsilakat lähtee! Hän huusi kuin syötävä, mutta piti kädet paikallaan, kun putsasin sormia ja jupisin, että sopii käyttäytyä ihmisiksi kotonakin. Luulen että hän muistaa tämän episodin jonkin aikaa, tuskin kuitenkaan sai elinikäistä traumaa, on sen verran kipakka ja itsetuntoinen luonne, luulen ma. Kynsilakka on tallessa, mutta seuraavan kerran sitä käytetään, kun on joku juhlatilaisuus - ja ilman mitään puheita kiltteydestä tai huonosta käyttäytymisestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pari kommenttia edelliseen:

      En tietenkään voi sanoa, että se oli rangaistus joka toimi - ainakaan lapsen kannalta ja pitemmällä tähtäimellä. Antoipahan vanhemmalle hetkeksi tunteen tilanteen hallinnasta (voitin!)

      Se on jännä miten tyttö reagoi, kun toinen lapsi kiukuttelee. Siellä tarhassa hän helisi, että äiti on ihana ja pikkusisko on mun paras kaveri ja eiks ookin niin, että jos karkkipäivä perutaan niin vain aikuiset saa syödä karkkia... Hah! Sillä uhkailuäidillä ei tainnut olla niin hauskaa kuin mulla.

      Poista
    2. Hyviä esimerkkejä elävästä elämästä!
      Uhkailusta olen joskus lukenut, tai yleensä seuraamuksista, että sen tulisi olla lapsen kehityksen mukainen, eikä kohtuuton (kuten legendaariset Ei kyllä koskaan enää...) Esim ajanhohmotus on lapselle vaikeaa jolloin hamassa tulevaisuudessa olevan karkkipäivän menetys on aika absurdi rangaistus. Ja mitä niin pahaa lapsi tekee, että joutuu kärsimään monta päivää? Suhteutus tässäkin. Sinänsä kynsilakka episodi oli siis hyvä, koska vaste teosta tuli heti ja sitten asia oli kuitattu. Kummassakin suhteessa. Muttatämä kirja puhui ettei palkintokaan ole hyvä juttu. Vaikeeta tämä tieteellinen kasvatus :D.

      Poista
  7. Elman kirjoitus oli sen verran itseäni koskettava että halusin tulla vahvistamaan hänenkin näkemyksiään.

    Tuo havainto siitä, että kun lapsi on päivän poissa niin vanhempi haluaa illan sujuvan sopuisasti, on oivallinen. En mene mitenkään väittämään että se on sitä kaikilla, mutta yksi näkökulma sekin on.

    Minulla on siitä sikäli kokemusta murrosiässä, että kävin lukiota (murrosikäni alkoi myöhään) asuen koulun asuntolassa. Sanoisin että jossain määrin tuo järjestely pitkitti tarvetta harjoitella tunnetaitoja vanhempien kanssa, siis pidempää "oireilua". Kun lapsi tulee lomille, ei tietenkään ensimmäisenä haluaisi olla asettemassa rajoja vaan kysellä kuulumisia ja tehdä lomista spesiaaleja. Onhan mukana nimittäin myös syyllisyyttä ja ikävää. Huomaan että siirtymä kohti aikuisuutta olisi varmaan ollut nopeampi - joskin sitten ulospäin näkyvämpi? - jos olisin ollut kotona koko ajan.

    Haluaisin uskoa että ne johdonmukaiset rajat auttavat tarkoituksenmukaisessa ajassa siirtymään kehitysvaiheesta seuraavaan...

    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuo on aika ymmärrettävää, ettei sitä lyhyttä aikaa halua käyttää riitelyyn. Vaan nauttimiseen.

      Tuo murrosiästä kertomisesti oli kiinnostava juttu, mietin sitä tuossa matkallani. Olipa hirvittävän hyvä havainto sinulta itsestäsi ja itsestänne.

      Rajoihin minäkin uskon, ja onneksi myös kirjan kirjoittaja!

      Poista
  8. Hei, tämä on vähän off topic, mutta liittyy tuohon omien lasten kasvatuksen tieteellistämiseen: miten käy kun tieteellistää myös muitten mukuloiden kasvatusta, vaikka ihan viran puolesta:
    http://mariasyvala.puheenvuoro.uusisuomi.fi/151318-onx-pakko-vuorovaikuttaa-jos-ei-taho?

    Mitä mieltä olette? Mulle tuli mieleen, että voisin lakata ylianalysoimasta ja huolehtimasta lasteni kehitystä ja vuorovaikutusta, kun eiköhän tässä kaikki ole IHAN OK, oikeesti jopa erinomaisen hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen lukenut tuon kolumnin. Sen alla oli kommentti, jossa arveltiin kasvatuksen ja vuorovaikutuspohdinnan kumpuavan korkeasti koulutettujen naisten turhautuneesta vallantarpeesta. Tätä jäin miettimään ja siihen voisi kenties palatakin? Voiko kyse olla älyllisen haasteen puutteesta kotona? Onhan moni kouluja käymätönkin kasvattanut henkisesti tasapainoisia lapsia, joten kirjatieto itsessään ei ole välttämätöntä? Mutta mistä sitten puhua jos ei näistä?

      Yritän etsiä alkuperäisen viittauksen uusisuomen sivuilta jos tulee tarvetta...

      -Nupsu

      Poista
    2. Pahoittelen, en jaksanut lukea mielipidekolumnia täysin ajatuksella. Nuo yksittäiset lainaukset eivät sano meille mitään kokonaisuudesta. Ja jos lastensuojelua tai varhaistatukea ei tarvittaisi, niin varmasti kaikki lasten- ja nuortentyöntekijät olisivat iloisia. Valitettavasti elämä ei ole niin yksinkertaista ja ihmiset tarvitsevat apua asiassa jos toisessakin, ja hakevat sitä itse.

      Ja mikäli kasvatuskirjat (tai kolumnit tai blogikirjoitukset) alkavat vahingoittaa lukijaansa omassa vanhemmuudessaan, kannattaa pysytellä jossakin muussa :)! Tätä tarkoitin nimenomaan sillä, kun kirjoitin:

      "Mietin totta puhuen kahdesti kirjoitanko tätä tuumailuani julkiseksi, koska vanhemmuudesta kirjoittaminen on yleensä ottaen arka aihe, eikä omasta vanhemmuudestani kirjoittaminen ole minulle ollenkaan helppoa. Mitä ihmettä te ajattelitte, kun luitte tekstiäni? Humpuukiako vai täyttä asiaa? Haluaisitko lukea kirjan? Mitä jäi hampaankoloon? Koitko valaistumista? Ja pysyitkö kärryillä?
      Vai painanko pikaisesti Poista nappia?"

      Ja luultavasti tästä edes pidättäydyn lastenkirjoissa, koska en ole oikein vakuuttunut, että tämä kirjoittelu on kaikin puolin fiksua ja kannattavaa, vaikka se näköjään monta klikkausta tuottaakin :).

      Kiitos kovasti tästä keskustelustanne Nupsu ja tuulista!

      Poista
    3. Minusta olisi kiitollista lukea jatkossa tästäkin blogista näitä pohdintoja, koska ne ovat kaikkein kiinnostavimpia. Tänkin blogin kautta olen löytänyt mm. taikinanaaman blogin jne, ja niissä ne pohdinnat on itselleni tosi tärkeitä.

      Itse kun olet keskusteluihin yhtynyt, niin olen kirjoittanut ajatuksia joita teksti on herättänyt, ja enemmin jättäisin omat kommentit pois kuin pohdintapostaukset varsinaiselta kirjoittajalta.

      Millainen on ihannelukija? Minua on välillä mietityttänyt kun yhdessä postauksessa sivusitkin sitä että miesten seurassa voit vapautuneesti puhua. Onko tämä kommentointi omalta osaltakin ollut jotenkin huonolaatuista? Sitä painotan että tekstit täällä ja vinkkaamissasi blogeissa on niin huikean tärkeitä että sitä haluaisi ettei niitä omalla toiminnalla tukahduttaisi.

      Mutta kirjablogi kuulostaa hyvältä myös!

      -nupsu

      Poista
    4. En kai loukannut mitenkään? Ei ollut tarkoitus. Ärsyynnyin tuosta kolumnista sen verran, että se varmaan välittyi pikavastaukseenikin. Kiitos, kivoja nämä on ollut kirjoittaakin, lähinnä mietin ääneen, että aika aikansa kutakin ehkä tälläkin saralla :).
      Ja kuten sanoit on olemassa monia pohtivia blogeja jo valmiiksi :)! Esim
      Saaran Ehdoton ehkä blogiin kannattaa tutustua!

      Mitä tarkoitit ihannelukijalla? Minunko mielestäni? Jos näin niin varmaan kommentoiva :). Eli sinä sujahdat tähän joukkoon varsin mainiosti. Minusta on ihana kun olet jaksanut tuumailla monista asioista kanssani! Hauska kun muistit tuon miesasian, kontekstihan siinä oli leikkikenttäkeskustelut, tai ainakin näin muistelen, että sanoin, että tuolla areenalla miesten kanssa on joskus helpompi jutella, siinä oli vitsintynkää mukana. Sukupuolella ei kyllä oikeasti ole väliä irl eikä näin nettimaailmassa :).

      Kysyit onko kommentointi ollut huonolaatuista. Ja taas kysyn ystävällisesti, että minullako? Siihen en osaa ottaa kantaa, varmasti olen joillekin kumartanut ja joillekin samalla pyllistänyt. Sinulta? Ei missään nimessä! Päiväni pelastajia!
      Kiitos kun jatkoit kommentointia! Ja kysy taas uudestaan jos tulee epäselvyyksiä, on tässä taas tämmöinen multitasking menossa :D (eli lastenhoito ja kotityöt)!

      Poista
    5. Nyt luin rauhemmassa vielä vastauksesi uudestaan, ja luulen ymmärtäneeni nyt niin, että johtuisiko kasvatuskirjallisuuspohdintojeni lopettaminen (niitä on kyllä ollut tosi vähän joten lopettaminen kuulostaa dramaattisemmalle kuin on tarkoitukseni :D) jostakin kommenteista, niin ei missään nimessä. Lähinnä mietin, että koska tämä alue on muutenkin vaikea itselleni kirjoittaa täällä (ja herättää itsessäni tunteita myös) ja lisäksi koska blogiaikani on taas rajallisempi kuin aiemmin, niin lähinnä pohdin sitä vaan ääneen ja avoimesti, että tulisiko minun luopua näistä näiden seikkojen vuoksi (koska se koulukirja olisi tullut jo tässä blogiajassa luettua!). Sitten tähän liittyy se (nyt kun tarkemmin ajattelen), että jos joku tällainen täysin yksilön tuottama kirjoitus saakin jollekin tosi pahan mielen, koska puhun jo valmiiksi herkästä aiheesta, tai epäilyksen omasta toiminnastaan, tarpeettomasta syystä, niin minua surettaisi se kamalasti.

      Ehkä tuulista kommentista koin että olenko antanut yhdellä postauksella jotenkin väärän kuvan itsestäni tai antanut muille jotain kimmoketta kokea vanhemmuuden pohdintansa turhana. Miten minä tämän sanoisin?! Siis, että voisin kirjoittaa vastaavasti monistakin asioista, joita tuumailen arjen lomassa, kasvatuksesta täällä koska se käy blogini kontekstiin. En siis koe omaa tuumaustani tällä alueella sen kummempana (tai pulmallisena), enkä toivoisi muidenkaan niin kokevan. Vaan "Ajattelen, olen siis olemassa!". Toiset meistä tuumailee filosofisempia asioita, ollaan vaan semmoisia. Toiset käyttävät tuumauksensa muuhun seikkaan, vaikka juoruiluun, olkoon he sellaisia!

      Tavoitinkohan Nupsu nyt sinun ajatuksiasi paremmin/ pysyitkö mukana mitä taas vastatuumasin näin laajasti :D?!

      Ja ihannelukijakysymykseen on vielä lisättävä, että kaikki lukijat ovat minusta hyviä lukijoita, myös hiljainen taustalukija!!! Minä pidän moniäänisyydestä, ja näin lukijakunnan monipuolisuus on rikkaus. Mutta se "kommentoiva lukija" toki antaa tännepäin aina selkeämpää viestiä, kun tää "blogi kulkee kommenteilla" ja minä vaan tykkään tuumata Yhdessä! :)!

      Poista
    6. Kaikki on kunnossa, ja pelästykseni taittui jo ekan vastauksesi jälkeen jee jeeksi - "en mokannutkaan kommentoinnillani". Jes! :D

      Aivan äärettömän hyvin tavoitit tuon "altruistisen halun kannatella lukijoita" (tai miksi sitä voisi sanoa). Tuo sama ajatus on itselläkin, että jos kokee sanovansa netissä - jossa ei tiedä miten ihmiset sen lukee - jotain mikä aiheuttaa haittaa, niin siitä tuntisi varmaan voimatonta surua.

      Kommentoin taikinanaaman blogissa vastikään yhtä kirjoitusta tosi pitkästi. Se, mitä tuon blogin lukijoilta ja kirjoittajalta jää näkemättä on se, kuinka paljon sen kommentin takana miettii että "onkohan tämä liian pitkä kommentti, toivottavasti en kampea aihetta johonkin väärään suuntaan josta bloggaaja stressaantuu niin ettei saa imetetyksi" jne. Voin uskoa että sama tunne on bloggaajallakin toisinaan, aiheesta riippuen.

      Tämän blogin tekstejä on siteerattu meidänkin perheessä jo niin monta hyödyllistä kertaa, että siirryt sitten mihin tahansa suuntaan blogin sisällössä, niin siitä vaan, kannustusjoukot löytyy ainakin tästä osoitteesta!

      -nupsu

      Poista
    7. Hyvä hyvä :))! Kiitos vielä vastauksestasi, odottelinkin jo tätä.
      Ja sinuun voi taas luottaa, näköjään heti tajusit mitä tarkoitin tuolla "kirjoitusvastuulla", kun ei koskaan tiedä, ja näin se keskustelu jää yleensä käymättä, joka tuottaa taas lisää väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Siksipä turvallisemmat aiheet olisivat helpompia!

      Minusta pitkät (ja lyhyet!) vastaukset ovat kivoja. Olen (kaikista) niistä kommenteista tosi otettu. On tosi jännä lukea mitä toiselle on tullut mieleen ja mitä on ajatellut tekstistäni. Siis, vallan mielenkiintoista!

      Ja huh! Sait minut nauramaan ääneen! Vai siteerattu! Ihan kyllä häkellyn ja punastun samaan aikaan, vau. No nyt tuli varsin otettu olo!
      SK-blogi jatkaa lastenkirjojen ympärillä, mutta teksteissä vilahtaa elävä elämä koko ajan. En minä näköjään muuhun kykene :D.
      En tiedä kuitenkaan, jos löydän oikein meheviä kasvatusopuksia niin... Sitten pyörrän taas sanani ja änkytän tänne jotakin kummallista!

      Poista
    8. Hei! Minäkin täällä vielä :)

      Eilen illalla käyty keskustelu:

      - Mitä teet? -Kirjoitan. - Mitä? - Yhtä vastausta. - Siis sähköpostia? - Eikun tää on tämmöinen blogijuttu. Yksityistä viestintää, tai siis henkikökohtaista. - Julkisessa blogissa? Mistä te kirjoitatte? - Äh, tää on lasten kasvatuksesta. Metapohdintaa siitä, mitä pitäisi ajatella ja kirjoittaa. Ja niin kuin kirjoitetussa keskustelussa usein, pitää selittää uudelleen, mitä tarkoitti, kun ei ole ekalla kerralla ollut mitenkään yksiselitteinen...


      Niin että Bleue, oletko antanut muille "kimmoketta kokea vanhemmuuden pohdintansa turhana"?. Et missään nimessä!

      Se kolumni osui silmiini Facebookin kautta, ja koska olen aiemmin lukenut Syvälältä varsin herättäviä kirjoituksia, oli perusasennoitumiseni kirjoitukseen myötäilevä. Peilasin tekstiä suoraan omaan toimintaani ja ajatteluuni äitinä - lastensuojelusta en tiedä yhtään mitään! Poimin itselleni tekstistä sanat "oireilusta, vuorovaikutuksesta, kiintymyssuhteesta, arjen struktuurista ja riittävästä vanhemmuudesta" ja pohdin, että ehkä minäkin olen monesti turhaan huolissani omista lapsistani. (Esim. Johtuvatko koululaisen nukkumisvaikeudet vauvana pidetystä unikoulusta?)

      Nyt kun luen kolumnia uudelleen objektiivisemmin, huomaan, että se ei todellakaan liity alkuperäiseen aiheeseen. Pyydän anteeksi häiriötä! Sinun kirjoituksesi oli kiinnostava ja hyvä (hyvä syvällisessä mielessä, kun en nyt parempaakaan sanaa keksi) ja sitä seurannut keskutelu oivallista.

      Olet oikeassa, ajattelemme, siis olemme, joten pliis, jatkakaamme ja kiitos kun olen saanut osallistua!

      (Anun kommentti alla on myös erittäin hyvä!)

      Tuuli

      Poista
    9. Haa! Mahtava litterointi, kiitos siitä :)!
      Ja hyvä, että olet kokenut asian noin. Minusta tämä "jälkipuinti" oli myös varsin avaava kokemus.
      Kolumni oli itselleni liian provosoiva tyyliltään, sillä en näe oikein pointtia siinä, että mitään ammattikuntaa syyllistetään ja leimataan typeriksi "huonojen omenoiden" vuoksi, se on minusta epäasiallista. Jokaisessa ammattikunnassa on erilaisia työskentelijöitä ja virheitäkin tehdään kaikkialla. Toki kritiikkiäkin pitää nähdä toiminnassa kuin toiminnassa mutta myös kritiikin voi tehdä asiallisesti ja rakentavasti.
      Kiitos Tuuli!

      Poista
  9. Ajatuksia herättävä teksti ja hyvä keskustelu! Mä olen samaa mieltä joidenkin kommentoijien kanssa siitä, että vanhemmat ovat myös ihmisiä ja kuten Sinkkonenkin asian laittaa: aina ei voi olla kaikilla kivaa. Vanhempien pitää voida suuttua ja myös näyttää se.

    Toi ajatus korkeasti koulutettujen naisten ylipohtimisesta ja vallantarpeesta oli myös mielenkiintoinen ajatus. Lienenkö minä sellainen? Ehkä en kuitenkaan. :)

    Kirjaa en aio kuitenkaan tähän saumaan lukea. Sen verran tuli jo tästä sellainen "en yllä tuohon" -fiilis, etten kaipaa nyt yhtään enempää itselleni sellaista oloa, etten riitä äitinä. Oikeasti nimittäin tiedän, että olen tosi hyvä äiti. Mutta myös hyvin tulinen, vajavainen, nopeatempoinen, lyhytpinnainen. Tällaisen lapseni saivat, voisi olla huonomminkin :) Olen lukenut sata ja yks teosta kasvatuksesta, kokonaiskuva erilaisista näkemyksistä ja lasten kehityksestä on mulla jo valmiiksi laaja. Kuitenkin se kasvatus tapahtuu siellä arjessa, jossa ei aina mitenkään pysty huomioimaan kaikkea. Ja lähinnä puhun elämästä - elämä tapahtuu ja tässä ne lapset kasvaa. Tällä mennään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun kävit! Kirja on mielestäni varhaiskasvatukseen tehty kirja, mutta minä kirjoittelen ajatuksia vain kotiäidin näkökulmasta. Olisikin kiinnostavaa kuulla kuinka varhaiskasvattajat kirjan kokivat, toivottavasti positiivisesti, sillä kirjassa on valtavasti hyvää ja toki myös haasteitakin.
      Minusta on kiva lukea uusia tietokirjoja tältäkin alueelta aika ajoin, sillä uusia tietoja ja päätelmiä tulee alalla kuin alalla jatkuvasti. Näissäkin kirjoissa tulee olla lähdekriittinen, sillä lapsien kehityksestä kertovia kirjoja ja sivustoja on vaikka sun mitä, ja toki mielipiteitä elämästä löytyy eri statuksien kautta yhtä monta kuin eläjääkin. Sinkkonen on kirjoittanut tästä hyvin kuvaamalla, että kasvatukseen liittyviä kirjoja kirjoittaessa tulee olla laajempi ymmärrys...
      Kiitos kommentistasi :)!

      Poista
    2. Mä muuten mietinkin tota jo aiemminkin, että on se tietty eri, että kirja on suunnattu varhaiskasvattajille eli työympäristöön. Senkään takia ihan kaikki ei suoraan sovellu kotielämään. Mutta totta kai pehmeät linjat ja rankaisemattomuus ylipäätään olis hyvä, se on monessa muussakin tutkimuksessa näytetty näin olevan. Mutta kukaan ei ole kone, ainakaan kotona. Töissä voi vähän ollakin. :)

      Poista
    3. Se on vähän eri kun on omat tunteet ja ynnä muut mukana täysin eri sfääreissä kun duunissa. Duuni on "vaan duunia".

      Poista
  10. paskaa puhuva LEHMÄ !

    VastaaPoista
  11. ja pehmeistä arvoista puhuvat ovat päästään pehmeitä! Heidän jälkikasvu on juuri sitä pehmeäpäistä TOIVOTONTA huonosti kasvatettua mopoauto-sakkia, kuten revonkin suku! Hajotkaa paskaanne.com

    VastaaPoista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!