sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Lapsen stressi

Syyskuun aikana meidän perheessämme on alkanut uusi arki. Aikuisen näkökulmasta ei muutos ole mitenkään valtava, mutta pienen lapsen näkökulmasta pienikin muutos voi olla iso juttu, saati useampi asia kerrallaan. Vähän aikaa sitten sattuikin viikko, johon osui monta erikoistilannetta yhtä aikaa. Harmitti jo etukäteen, että viikosta tuli hulivilisorttinen mutta ajattelin, että koska arkemme on muutoin kovin tasaista ja säännönmukaista, kestämme huliviliviikon. Lisäksi, minkäs mahdat, välillä sattuu kaikki yhtä aikaa. No hyvinhän se kestettiin, kaikki ovat elossa ja tuloksena oli paljon iloisia kokemuksia. Mutta toki stressaavampi aika näkyi myös lapsissamme. Varsinkin toinen lapsistamme on ollut aina herkempi muutoksiin ja näyttää se olemalla levottomampi, ärtyisämpi ja kuin kissa kuumalla katolla.

Kaupassa silmäni osuivat Kotivinkki lehteen, jossa yksi otsikko oli: "Tunnista lapsen stressi" ja jutussa oli haastateltu psykologian professori Salmela-Aroa. Itse teksti oli aika lyhyt ja toteava sekä tuntui keskittyvän lähinnä kouluikäisen stressin ja uupumuksen tunnistamiseen. Mutta mietin myös näitä pienempiä lapsia, alle kouluikäisiä. Sillä, viime aikoina kolmivuotias esikoiseni on tuottanut ikävän tunnetta ihan eri lailla kuin aiemmin. Se on ihan silmiinpistävää. Esimerkiksi, kun menen vain lenkille (joka ei kestä tuntia pitempää), saattaa esikoiseni varmistella "Ethän ole äiti liian kauan?" ja kertoa, että "Äiti, minulle tulee kamala ikävä!" ja lähtiessä pitää vilkuttaa vielä seuraavissa liikennevaloissakin (no ainakin kotipihan ajan) ja hyvästelyseremoniat kestäisivät kauan, jos en aikuisena olisi napakka ja sanoisi tarpeellisten halien ja pusujen jälkeen moikka ja kohta nähdään. Tämä ikävässä vellominen on joskus jopa ärsyttänyt minua ja huomasinpa päästäneeni ilmoille sanat "Kuules, monet sinun ikäiset ovat jo kahdeksan tuntia joka päivä hoidossa ja pärjäävät ihan hyvin, ei tämä ole mitään!" mutta sitten tajusin (ja korjasin sen lapsellenikin), että eihän lapsen mieli toimi niin, suhteuttaen, vaan tunne on aina yksilöllinen.


Tämä esikoisen puhuma ikävän tunne on saanut minut ajattelemaan miten paljon lapset sitten pienempänä, vauvoina kokevatkaan ikävää ja eron aiheuttamaan stressiä mutta eivät osaa kertoa sitä. Vai onko niin, että isompana kun lapsi alkaa hahmottamaan aikaa, tunteitaan ja ehkäpä jopa kuoleman pelkoa, tulee ikävästä jollakin tapaa monisäikeisempi ja ahdistavampi? Mietin myös, miten erilailla lapset näyttävät stressiä. Toiset näyttävät sen ulospäin, toiset kokevat sen omissa ajatuksissaan, jopa niihin vetäytyen. Toiset reagoivat muutoksiin voimakkaammin, toiset sietävät muutoksia taas joustavammin. Erot johtuvat varmasti ihan uniikeista persoonallisuuseroista, hieman peritystäkin ja kasvatus- ja kasvamisympäristöstä. Mutta varmaan sen voi sanoa, että kaikki meistä kokee stressiä, sillä stressi on arkinen asia. Jo kaupassa käyminen tuntuu itselleni joskus stressaavana: ison kaupan valot, äänet ja ihmiset tuntuvat hengästyttäviltä, enkä koe oloani kovinkaan rennoksi. Stressi siis kuuluu elämään mutta kysymys lieneekin missä menee yksilön sietoraja?

Millä tavoin teidän lapsenne reagoivat muutoksiin tai osoittavat stressaantuneensa asteen liikaa? Kuinka teillä vähennetään stressiä? Mietin kovasti itse tuota viimeistä kysymystäni, miten meillä. Luultavasti menoa hiljentämällä ja tylsistyttämällä. Annetaan kaikille aikaa löhöilyyn, ajatteluun ja nukkumiseen. Omia stressinlievittäjiäni ovat hyvän kirjan lukeminen, oma rauha, päikkärit, lasi viiniä, sauna, hyvä tv-sarja tai elokuva, liikunta, lenkki ystävän kanssa, rauhallinen oleilu perheen kanssa ja mitä näitä nyt onkaan. Kun mietin lasteni stressinlievitystä, niin ensimmäisenä mieleeni tulee läheisyys, kosketus, halailu ja yhdessä olo. Lisäksi leikki, musiikki ja uni. Myös kylpy on usein lapsiamme rentouttava.

Syksy on muuten tullut. Tiedetään, tiedetään. Ulkoretkellä seisoimme lasten kanssa lehtisateessa. Esikoinen kysyi miksi lehti tippuu niin hiljaa? Mutta tiedättekö, mikä on parhain mittari syksyn tulosta? Se, että yöllä jaloissani surisee rukki, tai kaksi. Siis kissamme hakevat öisin minusta lämpöä ja hurruuttavat samalla ajatukseni stressittömämpään olotilaan...


"Tuulee, tuulee,
syksyllä, syksyllä..."

- Lastenlaulu

8 kommenttia:

  1. Kappas.. taas osui sun mietinnät just niin oikeaan saumaan, ettei oo tosikaan. Täällä on myös pähkäilty esikoisen ikävöinnin ja stressaantumisen kanssa. Uusia harrastuksia alkoi tälle syksylle useampia ja niitä on nyt sitten hysteerisenä itketty moneen otteeseen. Jätettiinkin toinen harrastus nyt sitten pois ja koetetaan totutella ensin siihen puistoiluun ilman äitiä.

    Mulla on muuten puhelin kieltäytynyt kirjautumasta blogger-profiiliin niin en ole päässyt vähään aikaan kommentoimaan, kun koneelle en ole ehtinyt istahtaa. Mutta olen ollut hengessä mukana ja lukenut kaikki jutut :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässäon varman joku ikävaihejuttukin menossa... Älyä lisää, ja sitä kautta pelkoja, joita ei vielä osaa sitten niin sanoa...? Tsemppiä kovasti puistoilujatkoon, kyllä se varmasti siitä helpottuu ja kaverien seura alkaa voittaa puoleensa :)!

      Minulla oli tuo sama puhelinjuttu. Kiva kuulla että olet ollut "kuulolla" :).

      Poista
  2. Minä välillä mietin, että kuinkahan kamalan stressaavaa tämä meidän arki lapsille on, kun on kaksi kotia ja vanhempien vastuuvuorot vaihtuvat aina aika lennossa. Stressaavaa on varmasti se, että vanhemmasta "eroamisia" on niin usein, vauvahan nyt ei osaa vielä mitenkään edes hahmottaa sitä, että koska toinen vanhempi näkyy taas. 3-vuotiaalle voi jo selittää, että mikä päivä on kenenkin ja koska isi taas tulee. Esikoisella kuitenkin on lisäksi kerho kolme kertaa viikossa, joten näitä "heippa"-hetkiä tulee aika paljon.

    Koska elämä nyt kuitenkin on tätä, niin pyritään tekemään arjesta muuten kohtalaisen tylsää ja stressitöntä. Meillä parhaiten toimivat rutiinit, tietty turvallinen päivärytmi vaikka sen toteuttaja vaihtuisikin. Varmasti tärkeää on paitsi kuopukselle pitkät päiväunet, myös esikoiselle iltapäivän rauhallinen hetki - yleensä videon katselu, lueskelua yksin tai äidin kanssa, välipala kiireettömästi kotona. Huomaan, että kerhon tai puistoilun jälkeen lapsi selvästi hakeutuu leikkimään itsekseen ja kehittääkin noina hetkinä parhaat mielikuvitusjutut - sosiaalinen elämä on toki hyväksi, mutta kyllä se myös väsyttää.

    Ja huomaan olevani samaa maata esikoisen kanssa siinä, että hulina ja hälinä eivät miellytä - siispä sellaiset "lähdetäänpäs iltakävelylle sirkukseen" -tyyppiset ideat ovat pelkästään huonoja. Väsyneenä tai nälkäisenä kauppareissun yrittäminen on myös ihan turha ajatus. Ylipäänsä kaipaamme seurustelun ja sosiaalisen toiminnan vastapainoksi omaa tilaa, aikaa omille ajatuksille ja puuhille - minä ehkä puntissa roikkuvaa vauvaa vähän enemmän ;)

    Tämä taisi nyt poiketa muutenkin aiheesta, mutta olen huomannut, että näillä 3+-vuotiailla taitaa olla joku äidistä (?) eroamisen vaikeuden kausi - meillä se näkyy kerhoonvienneissä, ja olen kuullut samaa kaveripiiristäkin. Kaipa se on taas joku vaihe itsenäistymisen tiellä.

    Huh, kerrankin kerkesin kommentoimaan edes jotakin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä pohdinnasta. Jäin itse miettimään niin, kommenttisi luvun jälkeen, että joskus se, että pohtii toisen kanssa asioita, joista ei ole oikein varma ja punnitsee vaihtoehtoja, selkeyttää omaa ajatusta päätöksiin ja siten ikään kuin sitoutuu itsekin päätökseensä paremmin. Tulee asian suhteen sujut. Ja luulisin, että jo pienetkin lapset aistivat sen, että jos aikuinen on asian kanssa luottavainen, myös lapsi uskaltaa näin ajan mittaan olla.

      Meillä oli muuten myös 3+ sellainen kausi, ettei haluttu jäädä kerhoon, vaan vedettiin kunnon itkushow. Se oli varsin hämmentävää itselleni. Nyt 4- (:D) tämä ikävä on meillä näyttäytynyt erilailla, se ei ole tunteiden hallitsematonta mylläkkää vaan ihan sitä että sanotaan ja surraan, että on ikävä ja etpä lähtisi, mutta sitten ero itsessään sujuu ilman suurempaa draamaa- vai miten tämän selittäisi...

      Mutta joo hyviä arkipointteja toit tuossa muutenkin esille, siis että arjessa huomioidaan se lapsen stressitila, eikä vaadita häneltä selvästi siihen tilanteeseen liikaa, vaikka aikuisella tekisikin mieli käydä vaikka sirkuksessa iltakävelyllä! Erittäin hyvä pointti.

      Kiva kun ehdit kommentoimaan :)!

      Poista
  3. Moi! Minäkin sentään joskus maailmassa ehdin kommentoida :)

    Meillä lapsi reagoi melkein kaikkeen kiukuttelemalla ja riehumalla. Ja niitä tunteita kuule meillä riittää! Stressiä ovat aiheuttaneet tietysti vauva ja päivähoito, mutta ihan vaan normaalit siirtymät (yökyläilyn jälkeen kotiin, lähtö muskariin, lähtö pihalle ja sieltä takaisin, iltatoimet, pukeminen...) saavat myös joskus kaaosta aikaan. Ja väsyneenä kaikki kertautuu. Nykyään poika myös kovasti pelkää pimeää ja muunkinlaisia pelkoja on, kuten isän kuviteltu hurjasteleminen silloin kun ollaan auton kyydissä ja lentokoneen tärinä nousussa ja laskussa, on alkanut ilmaantua. Selvästi poika jännittää tilanteita joissa arvelee ujostelevansa tai pelkäävänsä jotain, ja se vaan ruokkii tunnetta. Mitä ilmeisimmin täysin normaalia kehitystä, mutta onhan se sekä lapselle että vanhemmalle vähän raastavaa.

    Koetetaan lievittää stressiä valmistelemalla näitä pakollisia siirtymiä etukäteen ja puhumalla asioista. Iltaisin vireystilan mukaan joko yritetään vähän rauhoittua ja katsellaan vaikka dvd:itä, tai käydään purkamassa ylimääräiset höyryt pienellä kolmipyörälenkillä. Joskus pitää oikein itse pysähtyä kun huomaan että en ole tarpeeksi päivän mittaan huomioinut esikoista, ja tämä sitten purkautuu kiukutteluna. Silloin aina tarjoan mahdollisuuden tulla syliin. Ja yritetään myös joka ilta pitää pieni jutteluhetki, jossa puretaan päivän tapahtumat ja valmistellaan seuraavaa päivää.

    Päivähoito on ollut aika stressaavaa herkälle pienelle miehelle, mutta nyt onneksi on sieltä tullut viestiä, että poika näyttää kotiutuneen - kepposten määrällä mitattuna siis :)

    Vauvan stressistä en osaa sanoa tarkemmin. Eihän toista lasta voi mitenkään paapoa samalla intensiteetillä kuin ensimmäistä, mutta itku rauhoitetaan aina sylissä, ja syliaikaa kyllä tulee muutenkin kun pitää varjella isoveljen pahimmilta riehumisilta. Onneksi näyttää olevan aika leppoisaa ja pienestä säikähtämätöntä sorttia tuo pikkuveli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, että sinäkin ehdit kommentoida :)! Ajattelin jo kyllä, että parempi on minun pysyä näissä kirjoissa vaan :D.

      Se on raastavaa. Erilaisten tunteiden sietäminen ja niiden kokemisessa auttaminen ynnä muu ynnä muu. Varsinkin jos itsellä on paukut vähissä huonoista yöunista tai muusta. Se on monen asian summa ja aina perhekohtaista miten asiat ratkaistaan. Hyviä juttuja sinäkin sanoit miten huomioida oikein ajatuksen kanssa, joka päivä, kumpikin lapsi erilailla. Näin ainakin itseni pitää aika ajoin muistutella itseäni, etten vaan rullaa arkea arkilasit päässäni, vaan herään välillä katsomaan missä mennään ja onkohan toimintani nyt tässä ajassa riittävän hyvä.

      Nämä kakkoset taitavat olla universaalisti melkoisen joustavia tapauksia, heh. No joo, ei ihan näinkään ainakaan meillä, kuopus pitää kyllä todella hyvin puoliaan itsekin ja on varsinainen pippurimylly sille päälle sattuessaan, että yksilöitä itse kukin :D.

      Poista
  4. Stressi ja ikävä on ollut täälläkin Mini 4veen teemoja. Stressiä on tuottanut ensin puolitutun ihmisten kuolema ja sitten meidän oman kissan kuolema ja toisen kissan sairastuminen ja silmän poisto. Siinä on aika paljon käsiteltävää aikuisellekin, saati sitten neljäveelle. Meillä aika luontaisa asioiden käsittelytapa on jutteleminen, kirjoittaminen (kirjoitetaan lapsen kanssa runoja paljon niin että hän antaa aiheet ja tarinan kulun ja minä riimitän ja sanoitan :D ) ja piirtämällä. Tai lähinnä niin että lapsi kertoo mitä miettii ja minä kuvitan ne. Sitten tietty samalla jutellaan asioista paljon, ollaan kotosalla paljon ja tehdään mukavia tuttuja asioita ja sopivasti uusia jänniä asioita. Eli normiarkea, mutta ehkä kun on stressaavia asioita niin enemmän "liikutaan sisäänpäin" ja sitten kun on vähemmän stressaavaa niin liikutaan enemmän ulospäin, kyläillään enemmän, koetaan uusia juttuja enemmän. Mini suhtautuu aika lailla kaikkiin asioihin rauhallisesti, matalalla temperamentilla (isin poika) joten stressaantuneena normaalisti pitkä pinna lyhenee, turhautuminen heilahtaa nopeasti tasolle "legot oppii lentämään".

    Ikävä on ollut myös aika tän hetken juttu, tuntuu ehkä että sen kokeminen ja siitä puhuminen vähän liikkuu aaltoillen ajan hahmottamisen kanssa. Toisaalta ajan hahmottaminen tuo mukanaan kamalan tunteen siitä miten pitkä aika voi olla edessäpäin, toisaalta taas tuntuu että hiljalleen ipana on alkanut hahmottaa myös sitä että sen pitkänkin ajan tuolla puolen on jälleennäkeminen. Ipana puhuu ikävästä paljon, mutta toisaalta käsittelee ja hanskaa sen tosi upeasti nyt. Ja tuntuu itse asiassa siltä, että kun lähden töihin niin kotiin isän kanssa jäävä lapsi ikävöi perään enemmän kuin päiväkotiin jäävä lapsi. Päiväkotiin mennään hihat heiluen innoissaan leikkimään mutta kotiin jäädään "Eiks isi vois mennä töihin ja sinä jäädä kotiin" nurinoiden kanssa :D Sori vaan lapsi, äitistä tuli just ens viikosta lähtien osa-aikainen työntekijä, joudut olemaan kotona vielä entistäkin enemmän!

    Minullakin on aina ikävä lastani kun ei olla yhdessä, eipä se ole ihme jos silläkin on minua :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja :)! Ja ihania purkuväyliä!!!
      Vai osa-aikainen... Voisin varmaan vastata sähköposteihin joku päivä :D!

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!