torstai 12. syyskuuta 2013

Kaikille jotain kirjastosta

Käteni venyivät varmaan viisi senttiä, kun raahasin tänään kirjastoon kaksi kassillista kirjoja takaisin. Kirjastotäti kiitteli taas ensimmäisen kassin palautuksen jälkeen ja minä totesin: "Eikun täällä olisi vielä tää toinen kassillinen...".


Mutta kyllä se on vaan paras paikka tuo kirjasto. Siellä huolet häviää eikä rasitu lompsa. Esikoiselle kasa autokirjoja, appsille pari vauvakirjaa, äidille eiku lapsille kasa uusia lasten kuvakirjoja ja eikä siinä kaikki. Vielä pari bloginkirjoitustuntia, siiiiiiis, dvd:tä esikoisen päiväunettomille hetkille ja kappas vain hyllyltä löytyi vielä tämän vuoden uusi lastenlaulucd:kin. Kokeillaan pois.



Sitten mennään aikuisten osastolle. Istu sinä autokirjan kanssa, minä ihastelen, eiku siis etsin kirjoja. Hmm katson vain kirjaimet b-k, koska en jaksa siirtää lasta ja kahta jo painavaa kirjastokassia sen kauemmas. Löytyi kirja minulle. Piipahdetaan vielä uutuuksilla, mikäs tämä, jossakin blogissa oli, mutten muista oliko edes hyvä, napataan mukaan. Ja tiskille. Kaksi varausta, yksi opiskeluuni liittyvä ja toinen kasvatuksellinen ilosanoma, jolla pelastan lapseni kiusaamiselta. Että voisinpa sanoa, että reissu kannatti.



Ja tähän väliin se tuote-esittelyosuus. Löysimmepä kaksi hyvää, jännästi pikkuisen sarkastista ja toteavan hauskaa uutta kirjaa heti kotisohvalle istuuduttuamme. Ensimmäinen niistä oli Richard Scarryn Kissalan perhe (Tammi, 2013, suom. Raija Mattila). Kirja on tosi hauska, hieman lasta villitseväkin ja vaikka kirja jäikin kirjakaupan hyllylle epätarkkojen kuviensa vuoksi, tämän kyllä melkein olisi voinut ostaa omaksikin. 4/5.



Toinen oli kuvitukseltaan itseäni arveluttava Sharon Renttan Päivä eläinten rakennustyömaalla (Mäkelä, 2013, suom. Terhi Leskinen) mutta jälleen kerran teksti oli hauska, hyvin etenevä ja mielenkiintoinen. Muutenkin kirjassa oli sarjakuvamaisella, jopa sanakirjamaisella tavalla ihan hauska tuore ote. 3,5/5. Ja kummankin mainitun lastenkirjan suomentajat saavat minulta tässä kirjastohuumassani kiitokset sujuvasta suomennoksesta. On ilo lukea kirjoja, joita ei tarvitse takellella (Uskaltaako tätä sanoakaan mutta luin muuten päivällä pitkästä aikaa Kuinkas sitten kävikään? kirjaa ja kylläpä meni kieli yllättävän mutkalle! Lienenkö ainoa?).

Niin ja kirjastosta lähtiessämme, lainaustiskillä, taas kerran: "Ole hyvä!", "Eiku mulla ois vielä tää toinen kassillinen lainattavia...".

Milloin sinä kävit viimeksi kirjastossa? Löytyikö mitään?


"Onpa Topi löytänyt komean tuuban!"

- Richard Scarry: Kissalan perhe

5 kommenttia:

  1. Mä olen nyt lasten ollessa hoidossa käynyt pari kertaa kirjastossa ihan yksinäni. Ai ai. Ja kun esikoisellekin hankittiin kirjastokortti, niin 40 lainan rajakaan ei heti pauku. :D

    "Kuinkas sitten kävikään" on kyllä haastava ääneenluettava, se vaatii tekstin osaamista valmiiksi että pääsee rytmistä kiinni eikä kieli mene solmuun - mutta mä kyllä nautin siitä. Ehkä myös siksi, että se oli lapsena yksi mun suosikkeja, silloin ei tainnut olla kauheasti luukkukirjoja, joten ne sivujen ikkunatkin oli tosi jänniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin ihanaa päästä ihan yksin kirjastoon. Mutta kiva on käydä välillä yhdessäkin :).
      :DD tuo lainarajan laajeneminen!

      No hyvä, että jaoit tämän ääneenlukuasian. Sillä meinasin jatkaa, että kyseessä lienee harjoituksen vähyys. Sillä minulle kirja ei ole tuttu, eikä esikoinen ole vielä oikein jaksanut sitä kuunnellakaan (nytkin mainitsi ystävällisesti, että aika pitkä tää satu!). Mietin kyllä myös tarinaa lukiessani, onko aika tehnyt tehtävänsä tässä kirjassa? Juuri tuo pointti, ettei tuolloin ollut luukkukirjoja paljoakaan, siis tietoa paljon paremmasta, niin nouseehan se varsin nostalgiseksi kirjaksi. Mutta nyt luettuna, kirja on aika synkkä lastensatu ja se tuntuu hyvin aikuismaiselta kaikenkaikkiaan! Minkähän ikäisille Tove Jansson tuon kirjan aikoinaan ajatteli?

      Poista
  2. Mä oisin voinu kirjoittaa tän sun vastauksen. Hehee :D. Vuosi sitten kortti hakittiin esikoiselle samaisesta syystä ja harjoitus tekee mestarin kyseisessä opuksessa. Kyllä siitä saa lukijakin yllättävän paljon iloa, kun sanat ei enää sotkeudu. Valtavan kaunista kieltähän se on, mutta totta, jotenkin aika synkkä ja surumielinen. Itse muistan ihastelleeni pienenä luukkuja, mutta kammoksuneeni kieltä ;). Näin sitä maut muuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ton Emilian vastauksen... Jostain syystä pomppas kommentti tänne loppuun, vaikka luulin vastaavani Tohon perään ...höhö

      Poista
    2. Maku muuttuu iän myötä totta. Joskus jopa päivissä tulee eroja.
      Kiitos kommentista. Vastauksen voit lukea yltä heko :D.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!