sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Lastenleikkiä!

Leikki on aihealue, joka on kiinnostanut minua jo kauan. Ennen kuin tulin äidiksi, kuvittelin itseni leikkiväksi äidiksi. Nyt kun olen äiti, huomaan, etten jaksa leikkiä siinä määrin kuin ehkä haluaisin. Kotiäitinä lasten kanssa leikkiminen on kuitenkin erilaista, se tapahtuu arjen lomassa ruokaa tehdessä, varsinkin ulkoillessa tai joskus jopa lattiatasolle istahtaen. Pikkuhiljaa alan olla itselleni armollisempi äitinä ja leikkijänä, sillä huomaan, että lapsi kyllä osaa leikkiä, joskin malleja on ihan hyvä tarjota.



"Leikki ei ole koskaan puhdasta vaikutteista (tv, nähdyt tapahtumat, uutiset, kauppareissu tai kaverin jutut, blogikirjoittajan selventävä lisäys kirjan aiemmasta kohdasta). Miksei aikuinen sitten voisi tietoisestikin antaa leikkiin virikkeitä?" (kirjasta Leikki on totta!)

Sain Lasten Keskukselta mielenkiintoisen Vehkalahden ja Urhon kirjoittaman kirjan Leikki on totta! (2013). Leikki on ollut aihe, josta ole halunnut kirjoittaa aiemminkin, mutta koska aihe on laaja kuin Dostojevskin romaanit, on kirjoittaminen jäänyt. Tämä kirjan myötä aloin jälleen kokoamaan omia ajatuksiani leikistä tiiviseen muotoon ja kaivelinpa kaapista joitaki muitakin leikkiin liittyviä kirjoja, kuten Liisa Piirosen kokoaman Leikin pikkujättiläisen (WSOY, 2004). Leikki määritellään lyhyesti lapsen tapana tutustua maailmaan toiminnan ja tunteiden kautta. Leikki on luovuutta, luovuus on euforista ja luovuus tukee itsetuntoa. Leikki on lapsen työtä. Leikillä lapsi harjoittelee erilaisia taitoja ja jopa vaarallisia asioita. Leikki myös eheyttää ja poistaa ahdistusta.

"Luovilla ihmisillä on kyky yhdistää realiteettiin myös lapsenmielinen, kokonaisvaltainen heittäytyminen."
(Sinkkonen kirjassa Leikin pikkujättiläinen)

"Ohjatuissa leikkihetkissä voidaan harjoitella neuvottelutaitoja, joita tarvitaan myös omaehtoisessa leikissä. Varsinkin lapset, joilla ei ole sisaruksia tai joiden pihapiirissä ei asu muita lapsia, eivät välttämättä pääse hiomaan neuvottelutaitojaan kotona. Leikeissä opittuja sosiaalisia taitoja tarvitaan kuitenkin kaikkialla." (kirjasta Leikki on totta!)



Leikkejä voidaan jakaa erilaisiin muotoihin. Aluksi lapsi leikkii yksin ja yhdessä vanhemman kanssa, sittemmin laajenevasti muiden lasten kanssa. Lapsen ensileikkejä on kuvattu jo kohdussa, kun vauva leikkii esimerkiksi napanuoralla! Syntyneen lapsen ensileikkejä voidaan havaita kotona vaikkapa kukkuu leikkien muodossa: äiti kurkistaa hiustensa takaa parikuiselle vauvalle, joka puhkeaa tunnistavaan hymyyn. Leikkejä on jaettu myös valkoisiin ja mustiin leikkeihin. Säännölliset, etenevät, juonelliset leikin tuntuvat aikuisille tarkoituksenmukaisilta mutta yhtä lailla sotkevilla, rikkovilla ja räyhäävillä leikeillä on paikkansa lapsen maailmassa. Jopa vauvan kanssa leikitty kukkuu leikki on oikeasti aika pelottavalla asialla leikkimistä: äidin katoamisella. Putoaminen ja jahdatuksi tulo ovat kaikille ikään kuin synnynnäisesti pelottavia asioita, mutta mikä onkaan hauskempaa leikkiä kuin lentää isän turvallisilla käsillä tai hypätä ilmaan ja tulla kopatuksi taas syliin? Tai aikuisen kanssa leikitty hippasleikki?



Leikki on totta! kirjasta jäi mieleeni se, ettei meidän tulisi määritellä mikä on hyvä tai huono leikki. Vapaa leikki tuntuu olevan lähes trendisana mutta kirjan mukaan myös pienet ohjailut leikkiin, vaikka rajoitetulla määrällä leluja tai leikkipaikan tarjoamisella, eivät ole vapaan leikin este. Myös leluilla on tilauksensa, ensilelu saattaa olla ensimmäinen ulkopuolinen asia lapsen turvankohteena ja säilyä turvariepuna (ns. siirtymäobjekti) lähemmäs kouluikää. Leikki on myös oppimisympäristö, jota voi ohjata moniaistilliseen kokemukseen: myllätään ja juoksutetaan hiekkaa ja vettä, kokeillaan käsin erilaisia muotoja ja tuntumia (kukka, kivi, kuusenkäpy, kuusenoksa!), kuunnellaan ääniä, haistellaan tuoksua ja maistellaan voikukkaa. Vauva tutustuu aluksi (ja siis leikkii) maailmaan suullaan, pikkuhiljaa myös muut aistit tulevat yhtä voimakkaiksi havaitsijoiksi.



Kun katselen lasteni leikkiä, tulen ajatelleeksi usein, että se on kuin flowtila. Liian usein keskeytän tyynysotamaiset leikit, koska pelkään tavaroiden rikkoutumista ja että pikkusisko saa tällin päähänsä. Kuitenkin riehumisellekin pitäisi olla tilaa. Näistä kirjoista luin, että Suomessakin on rakennettu päiväkoteja, joissa ei ole kynnyksiä tai portaita, koska niihin lapsi voi kaatua! Muistan myös tapauksen talonyhtiöstä, joka kielsi pihalla tehdyt lumileikit, koska "leikitty lumi näytti rumalta". Tämä pumpulissa varjelu, curling kasvatus oli pari vuotta (vai kymmenen?!) sitten pinnalla. Kirjojen kautta opin jälleen, ettei liiallinen suojelu ole hyvästä, eikä mahdollistakaan. Ihan varmasti lapsi kokeilee kiroilua, leikkimökin katolta hyppimistä ja puuhun kiipeilyä jossakin vaiheessa itsekseen, sinulta salassa. Mikseipä jotakin vaarallista voisi kokeilla sitäkin ennen, yhdessä?



Yllättäin Leikin pikkujättiläisessä silmäni osuivat Jari Sinkkosen tekstiin, jossa kuvattiin tyttöjen ja poikien leikeistä näin rauhalliseen, omaan korvaani viisaaseen sävyyn:

"Kolme- tai nelivuotiaiden lasten leikit vaikuttavat joskus noudattavan huolestuttavasti kauheimpia sukupuolistereotypioita, vaikka vanhemmat olisivat pyrkineet välttämään kasvatuksessaan rooliodotusten ylläpitämistä. (...) On luonnollisesti olemassa tyttöjä, jotka eivät innostu hoivaleikeistä, ja vastaavasti poikia, jotka kavahtavat meteliä ja riehumista. On myös olemassa sukupuolineutraaleja leikkejä, piirtämistä, muovailua, pihaleikkejä, joihin sekä tytöt että pojat osallistuvat mielellään. Silti katson, että poikien "machoilu" ja tyttöjen liioiteltu naisellisuus kumpuavat paljolti heidän sisäisistä motiiveistaan (myöhemmin viitataan hormoneihin, blogikirj.huom.) eivätkä niinkään ulkomaailman stereotypisista rooliodotuksista."

Ehkä voisimme ajatella tätä luonnollista sukupuoliroolien korostumista tässä iässä myös lastenkirjojen lukemisessa? Lukevatkohan kolme- tai nelivuotiaat lapset enemmän prinsessa/autokirjoja kuin tätä vanhemmat lapset? En tiedä, mutta itse koin nuo Sinkkosen sanat jälleen kerran lohduttaviksi.


Omasta lapsuudestani muistan, että ihanimpia olivat ne leikit jotka kestivät päivätolkulla. Leikimme kaupunkia, jossa kullakin oli oma roolinsa tai parhaan kaverini kanssa siskoksia, jotka asuivat valtavassa linnassa (joka oli kerrostalon etupiha). Leikit olivat niin voimallisia kokemuksia, että muistan ne elävästi vieläkin. Muistan myös, etten oikein pitänyt lamppupiiloleikistä (piilosta pimeässä, taskulampuilla), koska se oli minusta vähän liian pelottavaa. Lasten leikki on totta! kirjassa mainitaan myös, ettei leikkien "tarjoamisessa" tarvitse tähdätä mahdollisemman virikkeellisiin tilanteisiin ja määrään. Joskus liiallinen määrä voi jopa tukehduttaa sen luovan pitkällisen leikin. Blogeissa muistutetaan myös aika ajoin, että Sinkkonen on puhunut tylsyyden olevan lapsen leikille tarpeellista. Leikki on totta! kirjassa sanotaankin, että ehkäpä paras vastaus kysymykseen "Mitä tekisin?" olisi: "Mene siivoamaan huoneesi!". Sillä niin varmasti lapsi löytäisikin paljon mielenkiintoisia asioita, joista leikki lähtisi kuin huomaamattaan...

Olen pohtinut paljon myös leikkivälineitä. Ja vaikein aihealue itselleni ovat sotaiset leikkivälineet, kuten tinasotilaat, pyssyt ja miekat. Kuitenkin, jo kaksivuotiaana poikani keksi, että kepillä voi "miekkailla", ihan ilman mallia. Aikoinaan myös korkealle arvostamani, jo eläkkeelle jäänyt, pitkänlinjan lastentarhaopettaja vastasi näin, kun kysyin saisiko lapsille antaa pyssyjä leikkeihin: "Mutta lapsihan tekee pyssyn vaikka sormestaan, näin!" ja laittoi etusormensa pystyyn. Niinpä niin, me aikuiset teemme asioista välillä liian vaikeita, vaikka totuus on, että leikkiähän se vaan on, ja tarpeellista sellaista. Myös pelottavia asioita on hyvä käsitellä leikin varjolla. Ja niinpä meilläkin on nyt vesipyssy. Ja voi kamala, että tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä asiasta, koska olen nyt äiti. Vaikka vesipyssyllä onkin kasteltu toistaiseksi vain kukkia!



Olin juuri pihalla esikoiseni kanssa ja hän kasasi isoista autoista kasan. Seurailin mielenkiinnolla, kasa näytti autoista tehdyltä juhannuskokolta. Esikoinen vilkaisi minuun, istui muovimopoonsa ja sanoi "Tämä iso, iso monsterimopo liiskaa kaikki nuo autot!". Hetken ajattelin, että oivoi, meneekö kaikki ulkoautot nyt rikki ja pitäisikö sanoa tuttu Ei. Mutta katsoin vain esikoista, hymyilin ja jatkoin lukemistani. Hän tallasi pari kertaa mopollaan autojen päältä, hieman salaa nauraa höhöttäen, ja keksi sitten nurkassa olevat keilat ja pyysi kiltisti saisiko ne leikkiin. Tämän jälkeen hän asetteli tarkan oloisen leikin, josta on kuva yllä.

Jään usein aivan sanattomaksi näistä lasten upeista leikeistä. Käykö sinulla koskaan niin? Onko sinusta hauska seurailla lasten leikkimistä? Mitä sinä ajattelet leikistä ja osaatko sinä vielä leikkiä?


"Leikkiminen on synnynnäinen taito, joka lapsella on jo kohdussa. Uusia sääntöjä voidaan opettaa ja oppia muttei leikkimistä. Inhimillinen kanssakäyminen kehdosta hautaan on pohjimmiltaan leikkiä."

- Monika Riihelä, kirjassa Leikin pikkujättiläinen

12 kommenttia:

  1. Vau, kiitos hyvästä kirjoituksesta, mun täytyy palata tämän pariin vielä paremmin ajatuksen kanssa. Mutta sen verran, että samastun täysin, mäkin kuvittelin olevani leikkivä äiti, mutta kattia kanssa, en vain jaksa innostua.

    Ja sen olen huomannut, että Ameriikassa näyttää olevan paljon enemmän vallalla sellainen leikin mahdollistaminen tai aiheen tarjoaminen, ainakin blogien perusteella, rakennataan vaikka joku maisema, tai annetaan tietynlaisia leluja tai välineitä. Täällähän se vapaa leikki on tosiaan vahvoilla.

    Mäkin muistan omasta lapsuudeta monet toistuvat leikit, talvella leikittiin orpoja sisaruksia Siperiassa, toisen kaverin kanssa meillä oli omat kartanot joko vierekkäisissä puissa tai hiekkaan piirrettyinä.

    Kaksosten kanssa on ollut mahtava seurata, miten pienestä asti yhteiset leikit voi löytyä, nythän niissä rupeaa välillä olemaan jo juonikin. Tosin aika paljon leikkivät myös erillään, ja silloin usein tosi sukupuolistereotyyppisiä leikkejä, toinen nukella ja toinen kaahottamalla tai esim. palikoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilia, että näit vaivani tekstin takana. Tähän oli mennyt jokunen ajatustunti kyllä :).
      Ja tähän toki saa palata, vaikka laitoinkin noita höpömpiä postauksia jo väliin.

      Niin tämä vapaa leikki termi tosiaan valoittui minulle tämä Leikki on totta! kirjan kautta vähän avoimemmin. Amerikan malli luoda leikkiymäristöä (rajoitetusti) on sinänsä sekin vapaata leikkiä. Jäinpä jopa miettimään, että onko sikin sokin ikuisesti olevat lelut joskus jopa rajoite, jos leluja on tuhatpäin, jolloin lapsen on vaikea tarttua mihinkään?

      Toistuvat leikit olivat hauskoja, ja jatkuvat. Vähän kuin unet näin aikuisiällä.

      Siis tuo kaksosten tuoma seurailuareena on kadehdittava ja kerroitkin sen oleellisen miten erilailla lapsi kuin lapsi maailmassa elelee ja ehkäpä Sinkkonen on oikeilla jäljillä, että hormonit vaikuttavat ainakin tiettyinä ajanjaksoina enemmän käyttäytymiseen. Kaahottamalla- mahtava kuvaus :DD!

      Poista
  2. Uuuh, tästä meinasi tulla se tyypillinen ahdistus, koska olen ihan superlaiska leikkimään mitään. Mistä on ehkä vähän huono omatunto, mutta en vain voi itselleni mitään. Kun lapsi välillä kiskoo minut leikkikaverikseen, olen paikalla ehkä 2 min, jonka jälkeen totean, että nyt se ja se kotityö odottaakin tekijäänsä. :/ Onneksi isänsä leikkii enemmän. Mutta toisaalta on kiva huomata, että kasvaessaan lapsi keksii selvästi enemmän leikkejä ihan yksinkin ja saattaa leikkiä niitä hyvän tovin. Luulen, että osa on päiväkodista opittuja. Plääh, mihinkä me jouduttais ilman päiväkotia?! :)

    Kiitos kuitenkin tästä, minunkin täytyy miettiä tätä asiaa jossain välissä paremmalla ajalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä hitsin ahdistus tästä nyt tuli?! Hmm luepas uudestaan, enhän minä mitään sen tyylistäkään kirjoittanut mistä pitäisi ahdistua :)?!
      Meillä myös isä leikkii enemmän mutta olen ajatellut sen olevan myös persoonan lisäksi sitä, ettei työpäivän jälkeen hinkua muihin virikkeisiin. Ainakin itselläni on käynyt näin koulutuspäivien jälkeen, että maltan leikkiä pitempään lasten kanssa. Kun taas perusmättöpäivien jälkeen illalla on jo niin turhautunut olo, että pitäisi vähintäänkin kuurata talo tai keksiä joku uusi osa atomiin, että kokisi olevansa jotain. Nih.

      Palaapa tuumaamaan takaisin asti, se olisi mukavaa sillä tämä aihepiiri on yksi lempilapsistani.

      Poista
  3. Mä olen myös karkaamassa pian muihin hommiin, enkä jaksa kauheasti leikkiä. Toisaalta tuntuu, ettei lapsen mielestä onnistuneeseen leikkiin tarvita paljoa juonta tai rekvisiitta, sikäli paineita tulee ehkä otettua liikaakin.

    Minäkin rakastin pitkiä leikkejä. Aikuisten vastaavia taidetaan kutsua larppaamiseksi? :) Ei ihme, että se on niin suosittua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan joskus ja lähes aina jopa se hyvinkin vähäinen osallistuminen ja KUULEMINEN tuntuu olevan esikoiselleni myös tärkeintä. Hän tuntuu haluavan päättää itse niin paljon jo leikin kulusta, ettei siinä paljon auta päsmäröidä. Toisin oli silloin kun hän oli viihdyytäkää minua- napavauva, kylläpä silloin keksittiin vaikka mitä itkun pelossa. Esikoiset!

      Larppaamista ja onhan tämä kirjojenkin lukeminen leikkimistä ajatuksissa, tai vaikkapa elokuvat...? :)

      Poista
  4. Olipa mukava teksti! Huomaan itsessäni myös sen, etten ole ehkä yhtä kova leikkimään kuin ennen lasten hankintaa olin ajatellut.

    Meillä esikoisen höpöttely matkalla puistoon nostatti hymyn huulille viime viikolla, kun ötököitä pelkäävä neiti jutteli nukelleen, että : "Minun kultani, ei sinun tarvitse pelätä sääskiä. Ne on ihan kilttejä". Hauska huomata, miten lapsi käsittelee pelkojaankin leikin kautta noin hienosti :).

    Mitä sukupuoliroolitukseen tulee niin meillä eletään todellista prinsessakautta. Vaatteiksi tyttö haluaisi lähinnä mekkoja ja hameita ja kaiken pitäisi olla vaaleanpunaista, pinkkiä tai punaista ja rimpsuista, ryöhelöistä tai tyllistä ;)! Kynsilakkaakin ostettiin äidin ja tyttären kesää varten (tyttö halusi ehdottomasti kynsilakkaa itselleenkin keväällä, kun lakkasin omia kynsiäni juhlia varten) ja voit arvata kumpi sitä on käyttänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)! Kiva kuulla, että moni on huomannut samaa, enkö ole yksin tässäkään asiassa.

      On ihana nähdä kuinka lapset niin avoimesti käsittelevät päiviään ja isompiakin asioita leikeissään ja vaikka piirroksissaan. Tähän ei ymmärtääkseni kannatakaan isommin puuttua :).

      Prinsessaleikkikautenne kuulostaisi sopivan tuohon Sinkkosen ikähaarukkaleikkiin. Meillä myös esikoinen haluaa olla dinosaurus ja milloin mikäkin huutaja, vaikka leikkisi tytön kanssa joka tanssii vieressä prinsessana :D. Mahtavia nämä muksut :)!

      Poista
  5. Kiitos upeasta kirjoituksesta! Sama huomio tehty täälläkin, luulin että olisin aina mukana leikkimässä lasteni kanssa, mutta toisin kävi. Oma leikkimiseni tuntuu hiukan vaivaantuneelta, en oikein jaksa tai osaa heittäytyä leikkiin. Näen kyllä vaivaa sen kanssa, että muksut saavat leikkeihinsä riittävän määrän rekvisiittaa ja voin auttaa leikkien keksimisessä, mutta mukana olen luvattoman harvoin silloinkin kun minut mukaan huolittaisiin. Eikös tuosta leikistä tavata sanoa, että: "Tulta, virtaavaa vettä ja lasten leikkiä katselisi loputtomiin.". :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kuullut tämmöisen realistisemman kuin "...ja lasten nukkumista." :D!!!

      Mutta kiitos kovasti, ihana, että löysit tämän vielä ja vastasit. Minulla oli ehkä sellainen vaivaantuneisuus kaikenlaisessa höpötyksessä lapseni kanssa, kun oma lapsi syntyi. Mieheni taas osasi heittäytyä heti alusta. Olen oikeastaan ollut tosi iloinen, että olen uskaltanut heittäytyä viime vuodet enemmän, koska se on vanhemmuuden tapa jota haluaisin olla osana. Olen miettinyt, että tässä varmasti näkyy myös omat kokemukset lapsena, kenen kanssa on leikittyja kenen ei. Kuka mummoista ja ukeista heittäytyy lattialle tai alkaa loruttelemaan vauvan nähtyään,tai jopa kuka isoisovanhemmista? Kyllä ne tavat olla lasten kanssa on meillä perheissä kullakin erilaiset. Läsnä voi toki olla eritavalla, rakastaa ja huoltaakin mutta niin, ehkä itse haluaisin välittää vielä fyysisemminkin lähellä olevampaa vanhemmuutta ja tämähän onnistuu leikkien kautta luontaisimmin?

      Poista
    2. Ehkä tuo nukkuminen on tosiaankin realistisempi versio. :) Heittäytyminen on tuntuu hyvältä se luo kivan yhteyden lapsiin. :)

      Poista
    3. :D.
      Heittäytyminen on aika vaikeaa jos on stressiä tai kiireitä. Vähän niin kuin luova toiminta muutenkin!

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!