sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta

Tässä Sinkkosen Isäksi ensi kertaa kirjaa aloitellessani ja perjantaisen vaatepostauksen kautta mieleni kuljeskeli sunnuntaiaamun ratoksi näinkin vaikeassa aiheessa kuin sukupuolien välinen tasa-arvo.

Viikolla pysähdyin hetkiin: "Tänään oli kolme poikaa paikalla.", "En halunnut katsoa sitä, se oli tyttöjen ohjelma." ja "Nämä legot ovat tyttöjen legoja". Tyttöjä, poikia, naisia ja miehiä. Loppujen lopuksi suurin osa meistä kokee olevansa jompaa kumpaa sukupuolta, siitäkin huolimatta millainen oma fyysinen ruumiimme tai seksuaalinen identiteettimme on. Sukupuoli-identiteettimme muokkautuu ajan myötä, useimmiten murrosiässä, mutta myös useiden muiden ikäkynnysten kautta. Tunnen useita naisia, jotka ovat iän myötä ryhtyneet "huoltamaan itseään naisellisin tavoin": ostaneet lenkkarien sijasta korkokenkiä, farkkujen sijasta hameita ja sipaisseet ensi kerran punaista huulipunaa.


Kun katsoo meidän kolmi-nelikymppisten vanhempia, löytyy sieltä vielä pariskuntia, joissa vaimo ostaa miehensä kalsarit, voitelee voileivän, silittää pyhäpaidan, imuroi selkäkivuista huolimatta ja avaa saunaoluen perjantaina. Asioita, joita teh-dään ja arjessa on vaan jonkun teh-tä-vä. Mutta ymmärrättekö pointtini, että tilanteita ei tehdä pelkästä rakkaudesta ja intohimosta edellä mainittuihin tehtäviin, vaan siihen liittyy roolitus naisen työn ja miehen työn jaosta. Mitä naisten ja miesten työt sitten ovat? Naiset hoitavat ihmisiä ja miehet koneita? Jää kirjassa (Lundberg, 2012) oli mielestäni ihana kuvaus perheestä, jossa mies, pappi, omistautui mielensä ja henkensä kehittämiseen pappeutensa kautta, oli tutkija, tuumailija ja haaveilija. Kun nainen hoiti taloutta ja lapsia siinä missä navettaa kuin raskaita peltotöitäkin. Kuvaus oli sota-aikojen jälkeisiltä vuosilta. Jos ajattelemme sota-aikaa, kun miehet joutuivat menemään rintamalle ja naiset jäivät ylläpitämään kotia, ei siinä varmaan kukaan ajatellut, tekeekö ulkohuussin tyhjennyksen rouva vai herra, vaan se, joka oli paikalla. Entäpä jos tulisi tilanne, että pääosa meistä naisista komennettaisiin pois ja miehet jäisivät vastuuseen kodinhoidosta? Selviytyisivät yhtä hyvin?



Olen kasvanut aikakaudella, jossa naisten oikeuksista on puhuttu paljon. Mieleeni nousevat lapsuudestani naisten osallistuminen asepalveluun ensi kertaa, naisten palkkojen nostaminen keskusteluun, seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien ja ammatillistenroolien murtojen aikakaudet. Ja ne hauskat olkatoppaukset naisilla. "Omana aikakautenani" on ikään kuin ymmärretty se fakta, että meissä kaikissa on sekä feminiinisiä että maskuliinisia piirteitä, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen katsomatta. Ja jopa hyväksytty tämä asia.

Kun itse mietin omaa ajatustani sukupuolista, pidän naista ja miestä jo lähtökohtaisesti yhdenvertaisena ja samanarvoisena. Aivan, kuten ajattelen, että kaikki lapset, terveyksineen ja sairauksineen, ovat täysin samanarvoisia, arvokkaita sekä rakkauteen, huolenpitoon ja omaan ääneen oikeutettuja. Näin voisin laajentaa isommista ryhmistä pienempiin ja pikku hiljaa lähestulkoon kaikkiin ihmisiimme. Vaikka joskus sitä itsekin huomaa ajattelevasa varsin rumasti, kun tapahtuu asioita, joissa viattomat kärsivät ja tilanteet tuntuvat valtavan epäreiluilta.



Sinkkonen sanoo tulkintani mukaan kirjassaan, että isien oikeuksista puhuttaessa liikutaan vieläkin herkillä maastoilla. Miehen oikeuksista puhuminen voi nostattaa naisten ja sukupuolivähemmistöjen puolestapuhujat valmiiksi varpailleen puolustamaan yksinhuoltajanaisia ja saman sukupuolten välisiä avioliittoja. Sinkkonen sanoo kirjassaan, ettei kuitenkaan isän oikeuksista puhuminen ole missään nimessä noista tärkeistä asioista pois, vaikkakin avioliiton vaaliminen onkin yksi selvä isyyden turva. Hän korostaa, ettei tätä tule kuitenkaan vaalia tilanteissa, joissa liitto on turvaton (mm. alkoholismi, väkivalta, antisosiaaliset tilanteet) ja puhuu myös isän psyykkisen läsnäolon tärkeydestä. Sinkkonen korostaa myös, kuten aiemmin häntä lainasin, että kukin lapsi voi kasvaa täysin turvallisesti ja tasapainoisesti myös muissa perhekokoonpanoissa. Ja tämänhän me 30-40-vuotiaat jo hyvin tiedämme ja jopa varsin normaalina asiana pidämme. Olemmehan ikäkautta, joiden vanhemmista aika monet ovat eronneet.


Ajatukseni harhautui hieman tuonne lapsiperheasioihin, jotka toisaalta ajattelen myös hyvin tärkeinä osatekijöinä sukupuolten välisen tasa-arvon asiassa. Äidit ja isät ottavat roolejaan, mutta tässäkin roolit ovat vieläkin murtumassa. Voisi sanoa, että isä pystyy tekemään yhtä lailla kaikkia vanhemmuuden puuhia kuin äitikin, paitsi imettämään omasta rinnastaan. Tuttipulloa voi kyllä tähänkin käyttää. Silti meidänkin ikäpolvessamme monet naiset pitävät kynsin ja hampain kiinni omista äitirooleistaan, dissaa isiä, näin kauniisti sanottuna. Eivätkä kaikki anna isien edes kokeilla. Olemmeko me naiset jollakin tapaa tässä suhteessa vielä historiamme tasa-arvottomuuden orjia, pidämme kiinni siitä, mikä meille aiemmin on auvoisasti suotu ja minkä me usein luontaisesti omaksemme koemme. Nyt elämmekin isäkuukausien ja isien uutta aikaa. Isille tehdään lähes korvamerkittyjä lastenhoitomahdollisuuksia. Mielestäni on hyvä, että isille annetaan yhteiskunnallisesti mahdollisuus olla tasavertainen vanhempi ilman, että tämä leimaa miestä vähemmän miehiseksi, vaan asia pyöräytetään jopa poliittisesti mieheyttä korostavaksi, ylpeäksi asiaksi. Siltikään tämäkään tilanne ei tulisi johtaa pakkotilanteisiin, vaan tulisi olla yksilön ja perheen mukaan joustava.



On mielenkiintoista (ja välillä pelottavaakin) seurata, miten asiat muuttuvat näin yhdenkin ihmiselämän aikana. Tilanteet seilaavat, lyövät yli, kokevat räjähdyksensä, kunnes tasaantuvat, tulevat osaksi meitä. Kunnes taas koemme uutta murrosta, olemme uudessa tilanteessa ja joudumme soveltamaan itsemme aikaamme ympäristön mukaiseksi.

Mutta tässä vuotta 2013 eläessäni, olen pikkuhiljaa vakuuttuneempi, ettei värien tai kuvioiden valitseminen lastenvaatteissa, perinteisempiä puuhia suorittavat äidit lastenkuvakirjoissa tai tyttö/poikajonot ja -lelut ole avainasemassa siinä, kuinka meistä kasvaa sukupuolisesti ja seksuaalisesti tasa-arvoisia ihmisiä. Vaan kyse on teoista, arvostamisesta, luottamisesta ja luonnollisuudesta arkisissa asioissa. Siitä miten sinä ja minä toistemme kanssa toimimme joka päivä.

Siispä vastaan: "Aivan, kuinkas monta tyttöä muistat kerhossa olleen?", "Ai, sinä et tykännyt siitä ballerinaohjelmasta." , ja sitten kyllä lipsahtaa: "Niin, kyllä noilla leluilla voivat leikkiä myös pojat, mutta ehkä nuo prinsessat kiinnostavat usein tyttöjä enemmän.". Vaikka yllättävän monesti pieni naisten ja vähemmistöjen puolestapuhuja minäni haluaisikin alleviivata vaihtoehtoja ja valinnan monipuolisuutta, kuten meille sukupuolten tasa-arvon murroksessa kasvaneille lapsille on pitänytkin alleviivata. Sen vuoksi, että olisimme (edes) tässä. Mutta nyt, pieni kolmivuotiaani huomaa, että meitä on kahdenlaista, kumpikin on omanlaisensa ja sillä arvokas. Eikä ehkä osaa edes kyseenalaistaa muuta?


Kerro mitä aatteita kirjoituksestani nousi? Toivottavasti en loukannut ketään, se ei toki ollut tarkoitukseni, kuitenkin kirjoitusaikani on rajallinen, joten ajatuskatkoja saattaa hyvinkin tekstissä esiintyä. Sano rohkeasti jotain sukupuolien välisestä tasa-arvosta ja sen toteutumisesta tässä ajassamme tai ehkä tulevaisuudessa? Entä tyttöjen ja poikien kasvatuksesta- miten olet näitä asioita ajatellut vai oletko lainkaan?


"Krokotiili Herbertti,
traktorilla ajeli,
oli sillä suussa banaani,
ja kaulassansa kravaatti.

Tuli tiellä vastaan prinsessa,
nimeltänsä Kristiina,
oli kultakruunu kutreilla
ja timantteja kruunussa.

Ja hieno neiti Kristiina,
traktorille kiipesi,
kas krokotiili Herbertti
oli neidin paras kaveri."

- Satu Sopanen: Krokotiili Herbertti

28 kommenttia:

  1. Yle Areenasta löytyy mainio radio-ohjelma, jossa Eve Mantu käsittelee tasa-arvokasvatusta päiväkodeissa. Kannattaa kuunella! Kaivaisin linkin, jos en kommentoisi kännykällä.

    Pakko sanoa, että uskon sukupuoliroolien olevan vahvasti sosiaalinen konstruktio, mutta sellainen, joka siirtyy eteenpäin osin tiedostamattakin. Hirveän moni kyllä tuntuu kuvittelevan, että omassa käytöksessä ei ole mitään sellaista tiedostamatonta toimintamallia ja täten sukupuolierojen oltava täysin geneettisiä, mikä on musta ihan poskettoman harhainen käsitys.

    Hyvä teksti oli!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Liina, enpä yhtään yllättynyt, että sinä uskallat tähän kommentoida! Arvostan kovasti :). Aihe on mielestäni oikeasti vaikea asia ja mietin sitä itsekin lapsiani kasvattaessa jatkuvasti "saako näin sanoa" jne. Koska tismalleen haluaisin kasvattaa lapseni tasa-arvoisiksi ja itseään arvostaviksi kaikilla elämänalueilla.

    Asia on kuitenkin vieläkin varmaan tabu? Epäilemättä spkäyttäytyminen on eriperheissä erilaista- todellakin on paljon isiä, jotka ei leiki koskaan! No onko sekään väärin, entäpä jos hän viettää aikaa lapsensa kanssa omemmalla alueella puuvertaalla tms.

    Kuitenkin epäilen, että on olemassa asioita, joilla juuri tiedostamattamme ylläpidämme joitakin epätasa-arvoisuuksia. Ja itseasiassa lastenvaatteetkinhan ovat nykyään hyvin voimakasta mielikuvien luomista... Asiat eivät siis ole varmasti näin yksinkertaisia kuin tässä pintaraapaisussani kirjoitin, siksi olisin toivonut, että ihmiset uskaltaisivat kommentoida. Kun tyhmääkin saa välillä päästää suustaan ja pohtia eri näkökulmia, onko se näin vai noin. Ainakin itse "hakkaan omaa päätäni seinään" monesti näissä isommissa ajattelukuvioissa ja siksi juuri keskustelu olisi omille ajatuksille tervettä.

    Pikkupojista on kirjoitettu useampiakin kirjoja. Tietäisikö joku onko kirjoitettu pikkutytöistä! Pojista ovat kirjoittaneet ainakin Cacciatore (pelastakaa pojat!) ja Sinkkonen (useampia). Minä haluan ostaa yhtä hyvän tyttökirjan itselleni ja jatkaa ajatteluani. Sillä virheitä siinä varmasti on, jota ehkä Liina sinäkin kauniisti vinkkasit radio-ohjelmaan viittaamalla (kiitos ja juuri näin hyvä!!!). Tosi hyvä vinkki ja yritän pitää mielessä jos ehtisin vaikka joku ilta lenkillä kuunnella areenasta :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ei hyvänen aika, en missään nimessä halunnut mitään virheitä osoitella (en sellaisia edes huomannut). Ajattelin vain, että ohjelma voisi kiinnostaa sinua - tekstistä päätellen - ja sitäpaitsi, minusta se oli hyvä :D

      Poista
    2. Ja siitäkin olen samaa mieltä, että aihe on tosi vaikea! Minusta kirjoitit tosi hienosti, ja arvostan myös sitä, että haluat aloittaa keskustelua provosoimatta - harvinainen taito.

      Poista
    3. Aah, ajattelun, että jos ohjelmassa on analysoitu tarkemmin tätä aihealuetta niin vinkkasit lähinnä siihen, ajatteluni syventämiseen. Ja toistan, tämä olisi ollut suotavaa ja juuri hyvä juttu, enkä olisi osannut lainkaan loukkaantua asiasta :)! Kiva kun pidit tekstistäni. Meni kyllä se puolitoista blogivuotta, kolme lapsivuotta, että itsekin uskallauduin jotain näitä aatteita kirjallisesti ynnäämään... Asia on perin mielenkiintoinen, kuten ihmiselämä muutoinkin!

      Poista
    4. Kiitos Liina radio-ohjelmavinkistä! Se oli mahtava, kuuntelin juuri. Pitäisi ehkä kirjoittaakin tästä innostuneena konkreettisempo teksti asiasta!

      Poista
  3. Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä! Minullakin on pyörineet nämä tasa-arvoajatukset viime aikoina päässä, enkä oikein ole vielä täysin päättänyt, mille kannalle sitä asettuisi. Jotenkin olen aina ajatellut, että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia, mutta erilaisia. Kyllä varmasti yksilöidenkin välillä on paljon eroja, ja on olemassa maskuliinisia naisia ja hieman feminiinisempiä miehiä, mutta kyllä ajattelisin, että joitain perustavanlaatuisia eroja kuitenkin on. Se ei tietenkään estä molempia osallistumasta lapsenhoitoon, mutta ehkäpä väestötasolla kuitenkin on nähtävissä, että miehet ovat enemmän toiminnan ihmisiä lastenkin kanssa ja naisilla korostuu se hoivapuoli. En ole lukenut mitään tutkimuksia asiasta, mutta näin ihan mutu-tuntumalta :) Erilaisia ollaan, mutta samanarvoisia hoitajina, paitsi ehkä tuossa imetysjutussa, niinkuin mainitsit :) Siksi meilläkin meni luonnostaan sillä tavalla, että minä olin ensimmäisen vuoden kokonaan kotona, kun oli tuo imetysvelvollisuus.

    Itse olen huomannut kiinnittäväni lapsen kanssa paljon huomiota tuohon sukupuolisensitiivisyyteen, vaikken aiheen fani oikeastaan olekaan. Mutta kyllä sitä vaan tulee aina välillä todettua lapselle, että kyllä tätikin voi ajaa rekkaa tai pohdittua, että voiko hänelle sanoa, että pojat eivät pidä hameita. Minusta tärkeintä on kuitenkin se, että lapselle muodostuu terve itsetunto ja kokemus siitä, että pystyy tekemään monenlaisia asioita sukupuoleen katsomatta. Meillä on kotona melko perinteinen työnjako ollut tähän mennessä, mutta nythän minun töihin menoni keikauttaakin asiat päälaelleen. Saa nähdä, paljonko se mies oikeasti siivoaa ja kokkaa täällä kotona ollessaan :D

    Pakko vielä lisätä tähän, että työmaailmassa tämä tasa-arvo ei kyllä toteudu lainkaan. Mieheni on töissä miesvaltaisella ja maskuliinisella alalla, ja häntä on tässä pitkään yritetty ylipuhua jäämään hoitovapaan sijasta töihin. Törkeää minun mielestäni, mutta työelämä on ainakin hänen alallaan joustamaton. Ei katsota perhevapaiden pitämistä hyvänä, ja minun tekisi oikein mieleni mennä heiluttamaan kaulintani hänen työpaikalleen ja pitää oikein palopuhe oikeudesta hoitovapaaseen ja tasa-arvosta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oletko sinä Suski törmännyt laadukkaaseen tytöistä kertovaan kirjaan? Ja miksen muuten heti osaa nimetä sellaista vaikka pojista on montakin kirjaa..hmm!

      Sukupuolisensitiivisyys. Se on kyllä vaikea asia. En itsekään fanita täysin. Muutenkin olen vähän sitä mieltä, ettei meidän kannattaisi olla luonnollisissa asioissa aina niin hitsin herkkänahkaisia ja sensitiivisiä. Amerikan malli ei oikein näytä hyvältä, siellä tuntuu ainakin tekevision välityksellä olevan välillä jopa huvittavaa se supersensitiivisyys, joka lienee voimakas reaktio ikävään historiaan. Curb your enthusiasm sarjassa käsitellään näitä aika hyvin huumorin kautta. Antaa kyllä pohdittavaa. Mietin tätäkin oppikirjojen sproolien muuttoa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Mutta uskon, että järjen ihmiset siellä töitä tekee. Koenhan itsekin tiettyä miellyttävyyttä kun autokirjassa äiti tankkaa, pesee auton ikkunat ja käy maksamassa ostokset (Autoilua kaupungissa) kun taas huvitun kirjasta, jossa äiti istuu fiilistelemässä, kun isä kirjoittaa autonostosopimusta poikansa kanssa myyjän luona (Antin autotehdas? Tms Tammen kultaisissa vanhoissa kirjoissa :D).

      Kyllä olet oikeassa, että onhan tämä lapsiasia aika arka asia työasioissa. Harvoissa paikoissa toivotaan oikeasti onnea lämpimästi, kun ilmoitetaan hoitovapaasta. Joskus voi jopa olla vähän olo, tuleeko vapaan pitämisestä "jälkipyykkiä", kun palaa "lomailemasta". Minullakin on vähän sellainen olo, että naisvaltaisilla aloilla hoitovapaita ymmärretään paremmin kuin tiukkaa tulosta tahkoavat bisnesmaailmat. Ehkä arvomaailmat on ympäristöltään niin eri että muuhun suhtautuminen on äkkiseltään vaikeaa- voi kunpa joku sanoisi nyt että olen niin väärässä ja ennakkoluulojeni vanki!

      Kiitos Suski, että tuumailit asiaa kanssani. Asia jää vielä varmastl kummankin pohdintoihin tässä kasvatustyön edetessä, vielähän olemme niin alussa :)!

      Poista
  4. Ehdinkin jo alustavasti avautumaan tuolla Liinan puolella, kun hän tätä keskustelua jatkoi. Hyvin kirjoitettu, sanon myös.

    Kuten sanoit, sukupuolten välisessä tasa-arvossa on meidän elinaikanamme edetty paljon. Niin paljon, että moni kokee tämän jäljelläolevan epätasa-arvon osoittamisen vain tyhjänpäiväiseksi rutinaksi. Mutta lastenhoidossa epätasa-arvo hyvin konkretisoituu - eikä pelkästään siinä, että kuka imettää ja vaihtaa vaipat vaan myös siinä, että kuka otetaan töihin ja kuka saa parempaa palkkaa.

    Ja vielä tartun tuohon "sukupuolisensitiivisyyteen", jota niin moni sanana vierastaa. Minusta ja minulle se ei tarkoita sukupuolen häivyttämistä tai sen kieltämistä, vaan juuri sitä, että sukupuolen ei antaisi määrätä lapsen valinnanvaihtoehtoja. Mutta hirveän, hirveän vaikeaa se on. Ainakin minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olen täsmälleen samaa mieltä, että jos tasa-arvo olisi yhteiskunnassamme läsnä, arvostaisimme naisvaltaisia ja miesvaltaisia koulutustasojensa mukaisesti juurikin palkkojen kautta. Eli töitä on vielä tämän asian suhteen ja toivon mukaan jaksamme asian viedä yhdessä eteenpäin.. Niin nöyryyttäviä kuin ne palkkakeskustelut joskus ovatkin yksilökohtaisella tasolla.

      Ehkäpä voisimme itsekin äiteinä puhua kotonaolemisesta hieman kunnioittavammin ja itseämme kehuen, ei kai tällainenkaan "mutta kun olen vain lomalla kotona" puhekaan ole tasa-arvoa edistävää? Arvostetaanpa itseämme äidit niin arvostamme silloin myös isiä, jotka tekevät samoja puuhia!

      Sp-sensitiivisyys on saanut mediassa vähän äärilaita kuvan. Varmasti itsekin olen mennyt siihen ansaan tiettyjen ylilyöntiesimerkkien vuoksi.

      Ja tuo Liinan tiedostomattomat sosiaaliset konstruktiot on oikeasti aika paha. Vaikuttaa ihan varmasti, myös meillä, jotka näitä (vähän innokkaastikin) pohtivat. Olen huomannut joitakin huvittavia piirteitä itsessäni tyttäreni kanssa myös, kuten sinäkin laitoit esimerkkiä. Ja niitä tiedostomattomia, nii-in, niitä ei tiedosta. Mutta toisaalta, tyttäreni tuntuu tarttuvan niihin erilailla (esim hiusten harjaus, kissojen paijaus), kun taas esikoinen ei, vaikka olen samoja hänenkin kanssa tehnyt. Onhan sekin ymmärrettävää, ettei sitä nukkea tarjoa väkisin jos se auto on selvästi lasta kiinnostavampi jne. Vaikka leikeissä olen kyllä huomannut, että vaikka supersuosikki olisikin autot, kyllä lapset oppivat leikkimään (ja haluavat) myös muita juttuja, kun niitä vain aika ajoin tarjotaan. Eli veikkaan, että näissä monissa on varmasti myös jotain biologiaa taustalla, kuten myös niitä opittuja kaavoja. Erittäin mielenkiintoinen aihealue (eikä selviä enää tähän aikaan kirjoitetulla blogivastauksella).

      Saisiko jonkun sptasa-arvo-nannyn kotiin arvioimaan minun käyttäytymistäni :D?! Se voisi olla mielenkiintoista!

      Poista
  5. Kiinnostava kirjoitus! Sinkkosella on hyviä ajatuksia; sellaista jalat maassa olevaa viisautta. Sinkkosen omat arvot käyvät selviksi hänen kannanotoistaan, mutta hän osaa arvostaa myös muita näkökulmia.

    Hauska kun mainitsit Petter ja Mona Kummelin! Ihana pariskunta, jossa kumpikin sai huolehtia omasta työsarastaan. Romaanin kuvaamana aika tuskin kuitenkaan olisi hyväksytty sitä, että Mona olisi keskittynyt tieteellisiin ja henkisiin - saatika hengellisiin! - harrastuksiin ja Petter olisi luutunnut lattioita, lypsänyt ja leiponut :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)! Pidän itsekin Sinkkosesta hänen maalaisjärkisen puheensa vuoksi, jonka takana kuitenkin piilee selvästi vahva tietotaito ja älykkyys.

      Mutta Kummelin mieshän oli varsin leikkisä lastensa kanssa ja olisi halunnut olla enemmän läsnä perheelleen ja tämä oli myös minuata ihastuttavasti kerrottu. Mies tuntui olevsn myös tunteikkaampi ja herkempi kuin vaimonsa, joka olosuhteidenkin pakosta lujitti mielensä ja kasvatuksenkin nimessä oli napakampi ja vaativampi lapsenkasvatuksessaan. Tämä oli tosi mielenkiintoisesti kuvattu tilanne. Löytyi saarelta myös vahva tiedenainen, venäläinen lääkäri, joka oli ihmisten kunnioittama. Lisäksi kauppiaanahan oli varsin omatoiminen ja puoliaan pitävä nainen. Koko tarina oli täynnä mahtavia henkilöitä, että tätä voisi vain jatkaa ja jatkaa :)! Kiitos kun tartuit juuri tuohon vertaukseeni :)!

      Poista
  6. Poitsu 3,5v sai luvan ostaa jonkun pikku tavaran palkinnoksi hyvin tsempatusta päiväotiviikosta (hei tuleehan meilekin palkkapäivä :D ) ja poika halusi vaaleanpunaisen sydämen muotoisen pikkumyy-peilin. Kassajonossa poika katseli peiliä ja mietti "haittaako että tämä on tyttöjen lelu?" vastasin että ei se ole tyttöjen lelu vaan ihan kaikkien lelu, eikös olekin ihanan värinen? "on ihana!" Monesti tytöt huomaa kauniit värit eikö vaan? Mutta hienoa jos pojatkin huomaa? "Joo :) Toinen tpaus oli kun päiväkodissa lapsilla oli tanssiaiset ja lapsi kotona sanoi että hän olisi halunnut hameen mutta ei saanut. Myöhemmin päiväkodissa mainitsin että jos tulee sellasia että on hameita jaossa, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poika tanssii hame päällä. Hoitaja sanoi että joo ei he ollenkaan estele, että siellä viipottaa pikkupojatkin hameissa jos haluavat. Mietin, että mistähän poika sitten sai päähänsä että "ei saa hametta" jos kerran mitään sellaista ohjailua ei ole "tyttöjen hameisiin". TOisilta lapsilta? En tiedä. Poika ei enää myöhemmin muistanut koko asiaa, mutta jäin itse miettimään että mistä se "pojat ei saa laittaa hametta" oikein tuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten mahtavia esimerkkejä :). Meidän esikoisen lemppariväri on myös punainen :). Se onkin hänelle tosi hyvä väri myös vaatteissa.
      Tuo päiväkotiesimerkki kuulosti ihan malliesimerkiltä sen perusteella mitä kuuntelin tuota Liinan vinkkaamaa radiolinkkiä, jossa keskusteltiin sukupuolisensitiivisyydestä pväkodissa. On ollut aika huippu, että olet asiasta maininnut. Tuota kaveriporukan painetta mietin itsekin, kun tokikaan ei monessa perheessä spasioita lainkaan ajatella, vaan tiedostomattaan ja tiedostaenkin korostetaan sukupuolieroja juuri rajoittavassa mielessä. Meidän herkkä poika tuntuu kovasti haluavan kuulua joukkoon iloiseen vaikkei aina oikein ymmärrä esim isompien lasten leikkejä ja puheita sillä tasolla kuin he. Nuo mekkojutut voisi olla yksi esimerkki. Kotona käydään sitten kovasti keskusteluja, että mitä voi tehdä ja lähinnä että mitä ei tarvitse tehdä muita miellyttääkseen. Onko hurjat merirosvoleikit kivoja jos niissä tulee itku ja mitä voi tehdä jos ei ymmärrä leikin sisältöä. Nuo eri-ikäisten lasten yhteisleikit ovat kyllä ihania seurailtavia ja varmasti upeita oppimiskokemuksia näille pienemmillekin :).
      Hairahduin aiheesta.
      Kiitos Eucco kommentista :)! Sori unohdin maanantain kuvan, kun intoilin Liinan blogissa kaikki vapaahetkeni ihan törkeän paljon ja hölösuisesti :D!

      Poista
    2. Pitääpä muuten itsekin tsekata tuo Liinan vinkkaama juttu! :)

      Joo tuntuu nyt että pojalla on menossa vähän sellainen vaihe, että hän haluaakin imeä vaikutteita muilta lapsilta, voi hyvin olla vähän sellanen "haluan kuulua joukkoon ja en uskalla ottaa hametta kun isommat pojatkaan ei ota" juttu se. No, kotona sitten laitettiin mun vatsatanssi-kilikili-vyö lanteille ja vispattiin :D tuli tanssihametarve tyydytettyä.

      Poista
    3. Mahtava :DDD! Meillä poika joskus sanoo jo että ÄLÄ äitiiiii!, kun laulan tai tanssin ja toki välillä vaan intaudun hölmöilemään lisää :D. Joko nämä häpeää meitä vai mitä! En olekaan enää kaikkivoipainen palvonnankohde, kun uhma kertoi, että pst äippä on muuten aika monesti ihan väärässä!
      Viimeksi poikani sanoi, että äiti älä tanssi rumia tansseja! Vähän repesin.
      Mutta onneksi on yhteisiä olotiloja, joissa kumpikin saa vielä tanssihiimailla Krokotiili Herberttiä yms. :)!

      Poista
  7. Mä olen sitä mieltä että vaate-, lelu- yms. valinnat on tässä sukupuoliasiassa vaan sitä pintaa, jolla ei ole niin väliä. Kaikki lähtee korvien välistä, siis siitä, että ihmiset kasvatetaan pitämään molempia sukupuolia täysin tasa-arvoisina työn, koulutuksen, perheen roolien (joo se raskaus, synnytys ja imetys poislukien...) jne. suhteen. Tietysti leluvalinnoilla jollain tapaa vahvistetaan lapsen leikkien riehakkuutta, hoivaavuutta, vauhdikkuutta jne. mutta kun tytöille ja pojille tarjoaa samat lelut käyttöön, saavat he itse valita mikä kiinnostaa.

    Musta on tasa-arvon myös ihan ok, jos joku nainen haluaa olla kotiäiti ja antaa miehen tehdä hyväpalkkaista uraa, jos tämä on molempien yhteinen valinta eikä aiheuta närää perheessä. Meillä esim. minä haluan jäädä lasten kanssa kotiin joksikin aikaa enkä koe sitä pakkovalintana. Ei sekään ole oikein, että tasa-arvon ja esimerkin nimissä laittaa lapset pieninä päivähoitoon tai pakottaa puolison jäämään kotiin vastentahtoisesti jos itse tuntee ratkaisun itselleen vääräksi.

    Palkkausasiaan vaaditaan niin paljon poliittista tahtoa että siitä en jaksa edes pitkästi avautua - tietysti naisille ja miehille kuuluu sama palkka samasta työstä. Vanhempainvapaiden jakamista eri tavalla kuin nyt tulisi suosia ja osa kustannuksista jyvittää isälle/toiselle puolisolle ja tämän työnantajalle. Kuitenkin sillä tavalla, että perheillä on mahdollisuus omanlaisiinsa ratkaisuihin.

    Se, mikä mua itseäni kiehuttaa sukupuolirooleissa, on kotitöiden jakaminen. Oma isäni oli pitkään koti-isä ja mulle on täysin luontevaa, että mies voi hoitaa lapsia, kotia ja keittiötä siinä missä nainenkin. Pikkutytöille tarjoillaan usein ohjelmaksi leipomista, kotihommien harjoittelua ja sen sellaista. Pojat viedään herkemmin HopLoppiin pois äidin jaloista että äiti saa imuroitua. Miksi? Mikseivät pojat voi opetella kotipuuhia siinä missä tytötkin, eivät he toivottavasti koskaan tule elämään sellaista elämää ettei ruokaa pitäisi osata laittaa, pyykkiä pestä ja siivota ihan itse. Tähän olen itse kiinnittänyt kovasti huomiota omassa kasvatuksessani. Kyllä, meidän poika on hyvin stereotyyppinen poika - äänekäs, vauhdikas, raisu, rakastaa autoja jne. - mutta siitä huolimatta hän ei koskaan tule oppimaan sellaista perheen mallia että kotityöt ovat akkojen hommaa.

    Sellaista sukupuolisensitiivisyyttä, että sukupuoleen ei saisi kiinnittää mitään huomiota, en kannata. Onhan sukupuoli ihan vaan biologinen fakta ja sen olemassaolo pitää tunnustaa. Uskon myös, että jotkut piirteet ja taipumukset ovat eri sukupuolilla yleisempiä kuin toisella. Pojat saavat olla raisuja ja tytöt hoivata nukkeja jos he todella itse näin valitsevat, mutta myös toisin päin on täysin ookoo.

    Jos nyt jotain tällä pitkällä kommentilla yritin sanoa niin sitä, että tavarat yms. ovat vaan tilpehööriä ja pitäisi pystyä menemään niiden taakse, asenteisiin. Ja kun nämä asenteet ovat kunnossa eli todellinen asenteellinen tasa-arvo on toteutunut, kaikki saisivat tehdä omanlaisiaan valintoja ilman että tarvitsee miettiä onko se "oikein". Koskaanhan maailma ei tule olemaan ihan täydellinen mutta siinä vaiheessa kun valintojaan ei tarvitse niin kovasti selitellä ja puolustella tai ylipäänsä arvottaa, ollaan oikealla polulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)! Olemme varmaankin tismalleen samaa mieltä siis :).

      Poista
  8. Hei!

    Itsellänikin on kiire iltapäivä, enkä ehdi lukea aiempia kommentteja, mutta vastaan kahdella lauseella.


    1. Erittäin hyvä ja rauhoittava kirjoitus



    2. "On ihanaa leipoa sämpylöitä, korjata irronnut paidan nappi, olla hieman ylineuroottisena lohduttamassa itkevää lasta, antaa lapselle kuumelääkettä, imettää, letittää hiuksia, puhua innostuneena kimeän korkealla äänellä, antaa miehen ajaa autoa sakeassa lumimyräkässä itse kuunnellen musiikkia vieressä maisemia katsellen ja valita turvallisuushakuisesti ammatti, jossa ei tehdä niitä äijämäisimpiä, riski-alttiimpia, mekaanisimpia toimenpiteitä vaan puhellaan potilaan kanssa tämän tulevaisuudesta verbaalisia taitoja käyttäen ja piirustuskyniä kaapista kaivellen,

    sillä

    niin kauan kuin muistan, olen saanut molemmilta vanhemmiltani hyväksyviä ja rakastavia katseita näistä taipumuksistani, tyttönä, isompana tyttönä ja naisena, ja ehkä sen tähden koen niitä tehdessäni iloa ja varmuutta - vaikka tämän kuplan ulkopuolella on maailma, jossa naisia sanotaan liian kilteiksi, kykenemättömiksi palkkaneuvotteluihin, aivottomiksi, epäloogisiksi, kehonsa orjiksi ja pinnallisiksi liihottelijoiksi".

    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun kommenttisi ovat aina mahtavia ja odotan niitä innolla :)! Voisinpa sanoa, että kohta kaksi tavoitti myös minut lähes kaikin osin :)! Kiitos kovasti kommentistasi ja hyvää viikonloppua!

      Poista
  9. Tästä tulee pitkä, mutta kehnosti jäsennelty kirjoitus kahdessa osassa. Tykkäsin tekstistäsi paljon.


    Itselläni on kaksi lasta, esikoinen poika, kuopus tyttö. Olen miettinyt sukupuolta, sen merkitystä ja omaa suhtautumistani itseeni, mieheeni, ihmisiin, lapsiin. Suurin syy sille, miksi pohdin tätä asiaa on se, että sukupuoltahan ei noin yleensä voi vaihtaa, ja se on osa lasta ja ihmistä, ja haluan että viestin lapsilleni, että hyväksyn heidän sukupuolensa ja sen piirteet ja myös piirteet siitä "poispäin".

    Minulla on käsitys, että hyvä itsetunto ja tunne rakastettavuudesta, joka on oman kasvatustyöni tärkein tavoite, riippuu myös siitä, annanko poikani olla poika ja tyttöni olla tyttö. Että en halveksi väkisinkään mitään sellaista, mille lapsi ei voi mitään.

    Tässä arjessani ja ajassa, jota nyt elän, minun ja mieheni toimintaa arvioidaan ja siihen suhtaudutaan ajoittain selvästi sukupuolen kautta silloinkin, kun sukupuoli ei ole este teoriassa. Mieheni on koti-isä ja saan viikottain kuulla töissä itseäni huomattavasti vanhemmilta naisilta, kuinka he ovat

    1)kiinnostuneita ja uteliaita: "pärjääkö miehesi kotona, viihtyykö?"
    2) ihastelevia ja toisaalta myös hieman kateellisia (en ole ihan varma onko tämä heidän tunteensa, mutta se on jotain vähän sellaista levotonta liikehdintää) "saat olla XXXX _kiitollinen_ kun miehesi on kotona, ai tekeekö hän ruokaakin, no nyt ei ole varaa valittaa"

    Tulkitsen työtoverinaisteni kommentit näin:

    "Jos mies on se, joka on lasten kanssa kotona ja tekee ruokaa ja siivoaa, se on erityisen hienoa, hienompaa ja tunnustettavampaa kuin silloin kun kotona on äiti. Jos äiti on kotona, hän ilman muuta tekee ruokaa ja siivoaa". Tulkitsetko sinä bleue samoin, vai tulkitsenko yksin asian näin?

    Toisaalta, olen joutunut samaisen elämäntilanteen vuoksi huollattamaan autoamme työpaikkakunnalla. Vaihdatan siihen renkaat talveksi, öljyt ja mittaan rengaspaineet. Kerroin tästä kerran äidilleni puhelimessa, ja muistan tarkalleen miten hän reagoi:

    "Ai ootas, mitä sinä sanoit että teit eilen? Oho, vautsivau. (mairea ääni jatkuu) Oot sinä aikamoinen tyttö kyllä! Pitää kertoa isällesi tänään."

    (olin siis käynyt rengasliikkeessä vaihdattamassa talvirenkaat)

    Tuolloin tulkitsin äitini reaktion näin:

    "On tavallista ja normaalia, että mies vaihtaa renkaat perheen autoon tai käy ne vaihdattamassa. Mutta jos sen tekee nainen, se on suurempi saavutus ja suoritus ja naisessa on silloin ylimääräistä, miesmäistä potentiaalia, jolla nainen saa lisää hyväksyntää. Naisen on hyvä olla äijä."

    Ja joskus huonoina päivinä tulkitsin sen myös näin:

    "On arvokkaampaa olla mies. Koska miesmäiset teot saavat oman äidin haukkomaan henkeä niin jos olisin oikeasti mies, hän haukkoisi henkeä varmaan pelkästä läsnäolostani jatkuvasti - olisiko poika ollut hänelle ihailtavampi lapsi?".

    Miten Sinä, bleue, tulkitsisit tämän äitini lauseen? Olisi antoisaa kuulla jonkun toisen ihmisen näkemys tähän, sillä olen pyöritellyt näitä paljon itse pienessä päässäni.

    Nämä kaksi esimerkkiä kertovat minun arjessani siitä, kuinka sukupuoli myös arvottaa ihmistä ja hänen tekojaan. Toisaalta, miekka näyttää olevan kaksiteräinen - nainen saa tunnustusta siitä miesrajan ylityksestä ja mies saa tunnustusta siitä naisrajan ylityksestä (näin siis meillä, oma kokemukseni puhtaasti). Mutta sitten taas ei aina. Luulen että tällaiset kokemukset, kun jonkun ihmisen, oman vanhemman, opettajan, silmät kirkastuvat tietystä teosta, ohjaaat meidän ajatuksia: olenko hyvä naisena, olenko hyvä miehenä?

    ___________

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oijoi, kiitos todella paljon upeasta kommentista. Halusin istahtaa tämän äärelle ihan ajatuksen ja ajan kanssa. Nämä tilanteet ovat niitä, miksi jatkan blogini kirjoittamista, vaikka välillä tämä totuuden mukaisesti tuntuu aina tyhjänpäiväiseltä, kun palautetta ei aina tule ja jään itse juurikin noin pohtimaan kaikkia niitä vaihtoehtoja miten ihmiset ovat ajatuksiani tulkinneet- vai ovatko edes lukeneet.

      Tuossa alussa jo kirjoitit myös itse ajattelemani tärkeimmän asian, mitä haluaisi lapsilleen välittää: itsetuntoa, olipa lapsi millainen tahansa ja millaisessa elämässä tahansa. Siis en mitään mahtipontista itsetuntoa, vaan sellaista itsetunnon ydintä, jolla jaksaa nousta seisomaan, kun elämä jalat alta lyö. Ja sellaista, joka ohjaisi edes hieman itsekunnioituksen kautta välttämään ne pahimmat suorat karikot, kuten huumeet. Tässäpä tavoite, jota voi välillä kuitenkin vain toivoa, ja kukin halutessaan rukoilla.

      Joskus kuitenkin huomaan vaativani lapseltani asioita, joita hän ei aina juurikaan hallitse, siis "voi (lähes) mitään". Ne tilanteet tuntuvat itsestäni pahoilta ja yritän aina pyytää anteeksi lapseltani jos olen ollut kohtuuton.

      Kysyit mielenkiintoisiin esimerkkeihin omaa ajatustani. Toki ymmärrät, että ilman kokonaiskontekstiä ajatukseni ja heittoni jäävät tähän hyvin villeiksi.
      Ensiksikin kohta 2. sai minut kiroamaan, jos totta puhutaan. Ja tulkitsen työkavereittesi sanat juuri noin kuten sinä. Häveten kuitenkin huomaan, että olen itsekin hyvin kiinnostunut kuulemaan koti-isien ajatuksia, vaikkakin oletukseni on, että he pärjäävät siinä missä naisetkin ja tekevät samoja juttuja. Jokin siinä kiehtoo kuitenkin, ehkä jopa se, että arvostaako kotona olleet isät enemmän kotiäitien töitä kuin töissäkäyvät? Ja miten tämä vaikuttaa parisuhteeseen (toki uskon, että myös vkoloppuisin/loma-ajoilla osallistuvat isät arvostavat äitien puuhia eri lailla kuin vetäytyvät).

      Äitisi sanat taas tulkitsin (koska en tunne äitisi tapaa puhua) kehumiseksi ja jopa ihailuksi. Otin ne sellaisena "Hyvä me naiset, kyllä me pärjätään!" ja saattaisin jopa itse päästää vastaavanlaista suustani, toki kuulijan huomioiden. Syy ehkä olisi siinä, että itsekin osaan vaihtaa kyllä autonrenkaan mutta pidän sitä aika likaisena ja tylsänä asiana, jopa siinä suhteessa etten laittanut sitä tuonne seuraavaan Ja käytännössä tekstiini esimerkiksi. Joten jos minä huoltaisin autoa, saattaisin jopa toivoa, että joku edes kehuisi :D! Mutta, tuo tulkintasi kaksi voi olla myös totuudenmukainen, mutta en usko, että äitisi tiedostaa sitä. Tai sitten miehenä saisit äitisi haukkomaan henkeä, kun jäisit vaikka kotiin koti-isäksi... Ympäri käydään yhteen tullaan :D. Jossittelua, ja voi niin tuttua minullekin, kun sanojana on oma vanhempi!

      Sukupuoli arvottaa vielä valitettavan paljon tässä elämässä. Kyllä sen itse ainakin aistii virallisemmissa tilanteissa, vaikkakaan meillä nyt ei sentään suoranaisesti miehet "kieltäydy kuulemasta puhettani", kuten taas jossakin kulttuureissa tehdään. Tällaiseenkin tilanteeseen kyllä olen kulttuurien kohtaamisissa joutunut. Se oli hyvin hyvin häkellyttävää näin pohjoismaisen naisen silmin.

      Poista
  10. Jatkan toiseen osaan.:)

    Ensimmäiseksi:
    "Sukupuolikin sanelee suosimista. Äidit tuppaavat olemaan hellempiä pojilleen, isät tyttärilleen".
    (MLL:n sivut netissä)

    Luin tuon artikkelin MLL:n sivuilta tuoreena 2 lapsen äitinä ja silloin se huolestutti: en tosiaankaan halua olla epäreilu äiti. Ja mietitytti: miksi tuollainen lause, miksi noin tapahtuu? Nyt nähdäkseni minulla alkaa olla vastaus tähän valmiina ja se liittyy myös kasvatukseen ja sukupuolieroihin.

    Luin pitkään Meidän Perhe -lehteä ja Sinkkosen palstaa. Kuinka yleistä vastauksissa olikaan, että isä väheksyi poikaansa, joka ei vastannut tämän ihannemielikuvaa tai täyttänyt tämän odotuksia. (googlella löytyy tapaus 4- ja 8- vuotiaiden poikien isästä, joka kehui vain urheilullista kuopusta ja oli pettynyt 8-vuotiaaseensa, joka ei halunnut pelata jalkapalloa --> ja kuinka pojan itsetuntoon oli tulossa suuret lommot sen takia, että isä ei TAJUNNUT pojan olevan hänestä erillinen ja kuinka poika oli alkanut vihata isäänsä ja kuinka paljon pahaa mieltä kumpikin koki treeneihin lähtiessään).

    Mutta Sinkkosen sohvalla -palstalla oli myös toinen ilmiö: tuntui, että lähes jokainen poika oli äitinsä kuvailemana herkkä ja kiltti, tyttö taas reipas ja temperamenttinen. Kuka oli oikeassa ja oliko äitien ja isien arviokyvyssä eroja omista lähtökohdistaan? Missä olivat herkät, tukea tarvitsevat tytöt? Missä olivat reippaat, itsenäiset pojat?

    Luin hollantilaisesta sosiologian alan tutkimuksesta, jossa oli havaittu että hollantilaiset suhtautuivat kaikkein suvaitsevaisimmin ja lämpimimmin toisiin hollantilaisiin, jos näillä toisilla hollantilaisilla oli _samanlaiset_ mielipiteet kuin heillä. Mutta, seuraavaksi hellemmin hollantilaiset suhtautuivat ulkomaalaisiin, kuten intialaisiin. Ja kaikkein pahiten he tuomitsivat ne hollantilaiset, joilla oli erilaiset mielipiteet kuin heillä itsellään.

    Näin uskon käyneen töissä, kun naiset ihmettelivät mieheni koti-isän taitoja. Koska mies on eri sukupuolta, he eivät arvioineet miestä yhtä tiukoin kriteerein kuin minua. Siksi oli aina jätettävä se varaus, että "ehkä se Y-kromosomi vain estää isää siivoamasta hyvin, ehkä hän ei näe niitä pölyhiukkasia kuten me naaraat" ;). Mutta annas, kun toinen ihminen onkin samanlainen: on enemmän varmuutta sanoa, että ei käy, olet nainen, sinun on kestettävä! tai olet suomalainen, kyllä sinä kestät löylyt saunassa, täällä on saunottu tuhansia vuosia!

    Ilmiö on siis olemassa, mutta onko se oikein tai jopa hyväksi - vai haitaksi?

    Tulen tässä nyt siihen, että ainakin Sinkkosen vastausten perusteella tämä ilmiö (ankaruus omaa viiteryhmää kohtaan) on kuitenkin tietyllä tavalla väärin, ainakin silloin kun se menee liian pitkälle. Sen 8-vuotiaan pojan isää hän ohjeisti ihan selvästi muuttumaan, koska seuraukset olivat ko. tapauksessa vakavia. Hän kehotti isää olemaan ennen kaikkea isä, joka tajuaa, ettei poika ole hänen klooninsa. Ja muistutti, että isä ei ehkä TAJUA mitä tekee - ennen kuin joku sen hänelle kertoo. Kyse ei ole pahuudesta, vaan puutteesta lapsen hahmottamisessa erillisenä, omana persoonanaan.

    Miten tämä sitten johtaa ajatukseni hienoon tekstiisi? Olen pyöritellyt näitä päässäni ja kysynyt itseltäni jopa näin: Onko minun äitinä oltava se piiskaava coach tyttärelleni ja se laupias syli pojalleni - onko se jopa hyvä, vai onko se sittenkin se pahin? Ja olen tullut siihen lopputulokseen, että ainakin lasten ollessa kyseessä olisi kaikin keinoin päästävä irti tästä samaistumisen aiheuttamasta "olet kloonini" -ajatuksesta, jos kasvatuksen tavoite on lapsen hyvä itsetunto ja tunne rakastettavuudesta. Tässä tavoitteessa aion itse yrittää parhaani.

    t. anonyymi lukijasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio pelkkien Sinkkosen kysymyspalstojen perusteella! Vautsivau voisin sanoa :D! (sallinet kevennykseni).

      Mutta juu, vanhemmat monesti näkevät samaa sukupuolta olevassa lapsessaan enemmän itseään mutta tässä kyllä järki sanoisi, että tämä on paljolti tiedostamatonkin seikka ja ehkä murtumassa kulttuurin muutoksen myötä? Ikään kuin aiemmin näin on kulttuurin vuoksi sidottu pitämään pojat poikina ja tytöt tyttöinä tms. Vaikea selittää mitä ajattelen. Ja nyt pitää raapia jo päätäni.

      Kun mietin itseäni omien lasteni kanssa, olen oikeastaan kummankin kohdalla nähnyt meitä kumpaakin vanhempaa kummassakin alusta lähtien. Huomaan, että jotkut lähimmäiseni saattavat taas helpommin tehdä juuri tuota sukupuolisitomisen _liioittelua_.

      Kiinnitän siihen huomiota, ja se tuntuu minusta väärältä, ja korjaan jos kyseessä on selkeä virhe. Sekin on muuten mielenkiintoista, miten paljon piirteitä määrittelee "sinun puolelta tulevaksi" jne., vaikka hyvänen aika, lapsi itsessään on uniikki "geenipooli" ja uniikissa ympäristössä kasvava yksilö. Minne se niin usein omassakin ajatuksessani häviää? Ovatko esim lapsen haasteet helpompi ymmärtää ja hyväksyä, kun ne kokee ikään kuin meidän vanhempien omiksi vioiksi?

      Minä en nyt osaa vastata tähän sinun toiseen osioon oikein hyvin (kirjoittelen tässä yhdeltä istumalta). Jos ajatukseni lentää tästä parempaan käyn kirjoittamassa joskus lisää.

      Kiitos todella paljon ajatustesi jakamisesta, tämä oli iso ilo minulle!

      Poista
    2. Ole hyvä ja onneksi pitkä stoorini ei päättynyt lukijan puolelta uuvahtamiseen.

      Teen töitä pienten lasten parissa (valmistuin vasta vuosi sitten), ja alusta asti olen kiinnittänyt huomiota vanhemman ja lapsen vuorovaikutukseen vastaanotolla. Teen lapsille erään erikoisalan jatkotutkimuksia varten toimenpiteitä, joihin kuuluu hieman pientä epämukavuutta.

      On hämmentävää miettiä, miksi olen nähnyt sitä mitä olen nähnyt. Että kun alle 9-vuotiaat pojat tulevat useimmiten äitinsä kanssa meille, yli puolet äideistä hakee jakkaran ja istuu pojan viereen kun alan tutkia lasta. Ja sitten kun on otettava näyte, yli puolet pitää poikaa kädestä kiinni ja kehuu kuinka reipas tämä on "VAIKKA" poika itkee. Ne äidit, jotka jäävät oven viereen istumaan, ovat yleensä hieman passiivisesti hiljaa ja kun on aika lähteä, hekin kuitenkin sanovat yleensä, että "hienosti meni". En ole nähnyt kenenkään äidin toruvan poikaa itkemisestä. Jos poika on oikein "hankala", äidit yleisimmin ovat hyvin ratkaisukeskeisiä ja ehdottavat, että kokeillaan viikon päästä uudelleen.

      Puolet pikkuasiakkaistani on tyttöjä. Kun he tulevat, myöskin äitinsä kanssa, vastaanotolle, niin tämä on mitä olen nähnyt: vähempi osa äideistä ottaa sen jakkaran tytön viereen ja pitää kädestä. Noin puolet istuu jakkaralla oven vieressä ja alle puolet on tyttären lähellä. Kun tyttö sitten itkee, on tavallisempaa, että äiti alkaa ohjeistaa tyttöä "ihan turhaan itket, älähän nyt, äitillekin on tehty noin, annahan tädin tehdä työ kunnolla".

      Minun on itse ollut vaikea kestää tilannetta, jossa pienet tytöt itkevät ja äidit eivät näytä pystyvän hyväksymään tytön heikkoutta. Onneksi on niitä lämpimiä äitejä, jotka tulevat tyttärensä kanssa ja ilmoittavat heti, että "meidän Lillillä on ollut lapsena paljon korvatulehduksia ja häntä vähän jännittää, sopiiko että Lilli istuu sylissäni", ja tulevat sitten tyttärensä mukana hoitotuoliin, silittävät päätä ja kehuvat nyyhkytyksestä huolimatta. Mutta kun heitä on minusta liian vähän.

      Olenkin ihmeissäni kun sanotaan että "perinteisesti miehet eivät saa itkeä ja olla herkkiä". Kuka niitä miehiä/poikia rajoittaa? Isätkö? Eivät ainakaan äidit. Sen sijaan, oman noin 120 lapsen kokemuksella sanoisin, että totuudenmukaisempaa olisi sanoa että "pienet tytöt eivät saa itkeä - äitinsä seurassa".

      Olen sellaisella paikkakunnalla töissä, jossa sukupuoliroolit ovat vielä aika perinteiset. Miehet ovat töissä teollisuudessa (joka on osin rapistumassa) ja nuoria, kouluttamattomia äitejä on paljon. En tiedä vaikuttaako se näkemääni, koska taas opiskelupaikkakunnallani isossa kaupungissa tutkimani lapset tulivat vähän erilaisten vanhempien kanssa meille. Isossa kaupungissa näin paljon useammin hoivaavia tyttöjen äitejä.

      Millaisia ajatuksia vielä tämä havaintoni herätti? Itse koen olevani vähän yksin näiden arkikokemusteni kanssa, sillä työpaikalla tosiaan olen ainoa nuorempi työntekijä ja lähes kuusikymppiset työtoverini eivät ainakaan omalta osaltaan ole havaintojani lähteneet pohtimaan. Sen näen myös selvästi, että jos meillä vastaanotolla käy tutkimuksissa poikalapsi, avustava henkilökunta sanoo usein oven sulkeuduttua, että "olipa pikku reppana, suloinen", mutta jos potilaanani oli tyttölapsi, ei sanota mitään.

      Ja vielä lopuksi: itsekin olen pohtinut, että missä olisi tytöistä kertovia kasvatusoppaita. Pelastakaa tytöt! -kirja olisi ihan yhtä tärkeä. Ainakin oman ammatillisen, joskin kapean, tietämykseni mukaan tytötkin tarvitsevat paljon asioita, jotka eivät kasvattajille ole itsestäänselviä: tietoa terveellisestä ravinnosta, kosketuksen tärkeydestä, leppoisasta ajanvietosta äidin ja isän kanssa, aggression hyväksymisestä ja siihen vastaamisesta, lihavuuden ehkäisystä, liikunnasta... JA toinen mikä mielestäni puuttuu on kirjat, joissa pikkukala/pikkunorsu/pikkuapina on selvästi tyttö ja etsii äitiään. En ole löytänyt yhtää kirjaa jossa pikkutyttöhahmo etsisi rakasta äitiään, mutta neutraaleja tai poikapuolisia hahmoja tässä aiheryhmässä kyllä on runsaasti.

      Poista
    3. Voi, tuohan oli varsin surullinen havainto. Ihan tuli paha mieli tyttöjoukon puolesta. Tämä kyllä puhuisi Pelastakaa tytöt kirjan puolesta. Ja olen kyllä huomannut, että viime vuosina on kyllä puhuttu jo enemmän myös hiljaisten ja arkojen lasten puolesta, jotka muuten usein ovat (alistettujakin ehkä?) tyttöjä- mutta myös poikia. Pitääpä kuulostella tätä asiaa tarkemmin ja tehdä vaikka pari kyselyä, löytyisikö tosiaan tytöistä kertovaa, hyvää kirjaa mistään. Pakkohan niitä on olla?

      Onnea kovasti omassa ammattisi alkumetreillä, kuulostaa kyllä, että olet hyvinkin sensitiivinen kasvattaja työssäsi. Toivottavasti löydät keskustelukumppania työssäsi hyvien havaintojesi kanssa rakentavalla hengellä. Lisäksi kannattaa muistaa, että työnohjaukset ovat valtavan hyviä mahdollisuuksia oppia itse työn ohella lisää. Kunnalliset työnantajat ovat ainakin ymmärtääkseni jollakin tasolla jopa velvoitettuja siihen jos sellaista kysäisee?

      Mietin myös tuota lastenkirja-asiaa. Tuolla seuraavissa postauksissa esittelin Tiikerinpentu/jääkarhu etsii äitiään ja siinä kyllä pentu voi mielestäni olla kumpaakin sukupuolta mutta katselenpas tätäkin tytöt lastenkirjoissa havaintoasi vähän tässä lastenkirjojen lukemisen ohella, kiitos huomiosta! Siinä sukupuolisensitiivisyys radio-ohjelmassa eräs päiväkoti huomasi, että heidän lastenkirjoistaan huomattava osa kertoi pojasta, joten tämä voi olla myös yleisempi pulma. Ja aika paljon itsellekin tulee mieleen heti sellaisia "sukupuolettomampia" Maisoja ja Emppuja mieleen...! Hmmm!

      Poista
  11. Liinan blogin vanhasta tekstistä eksyin Pitänee perehtyä ja lukea paremmalla ajalla lisää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Hauska kuulla! Vielä löytyy näitä vanhojakin jorinoita täältä jokunen, vaikka paljon olen poistellutkin kirjojen tieltä.

      Poista

Ole hyvä ja kommentoi rohkeasti :)!