sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Kirjojen tuoksuun

Aika moni muistaa lapsuudestaan niitä isompia virtanpylväitä, kuten milloin oppi ajamaan pyörällä, milloin irtosi ensimmäinen hammas tai missä oppi lukemaan. Minä olen oppinut lukemaan hyvin perinteisesti ensimmäisen luokan syksyllä ja oivallus oli sanoin kuvaamaton. Kun opettaja sanoi nimeni "Sinä osaat nyt lukea, hienoa!", voi sitä ylpeyttä ja siinä hetkessä avautuvaa maailmaa. Sain opettajalta illaksi lainaan pari tavutettua kirjaa, joissa jänö ja siili (?) seikkailivat ja luin ne hujauksessa ja hotkien. Tätä on saatava lisää. Seuraavana päivänä opettajani kertoikin minulle, että voisin käydä kirjastossa ja ottaa oman kirjastokortin. Se todellakin tehtiin samana päivänä. Ja siitä se sitten lähti.

Googlesta vanha kunnon Aapiskukko.

Ensin koluttiin lastenosaston kirjat, joiden sivumäärät kasvoivat pikkuhiljaa, ja sitten nuorten kirjat. Parhaita olivat kesäretket mökille tai mummolaan, kun ei ollut muuta tekemistä kuin maata ulkona tai sisällä ja lukea kirjoja toisensa jälkeen. Olin oikein ahne, halusin lukea mahdollisemman paljon.
Tuija Lehtisen kirjahakujen kautta huirahduin sitten alakoulun aikana myös aikuisten osastolle. Voi jestas miten korkeita ne hyllyt olivatkaan! Ja aivan uutta tietoa ja unelmaa täynnä!

Lukemaan oppimisesta lähtien olen tykännyt lukemisesta. Tosin lukemiseni on vaihdellut ajan ja jaksamisen mukaan. Opiskeluaikana jouduin lukemaan niin paljon ammattikirjallisuutta, ettei hupilukemiseen jäänyt aikaa kuin lyhyillä lomajaksoilla (ja silloinkin jonkun tenttikirjan sivussa). Töihin mentyäni rakkaus kaunokirjallisuuteen palasi. Olin äärimmäisen huolissani, kun syksyllä raskauteni kautta koin kamalan vastenmielisyyden kaikkea kaunokirjallisuutta kohtaan. Olin lähes peloissani. Onneksi vaihe oli ohimenevä ja saan jälleen nauttia kirjojen tuomista ikkunoista ja porteista ympäröivään maailmaan ja fantasiaan. Tällä hetkellä luen Susanna Alakosken kirjaa Sikalat (2006), joka vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta.

Alakosken Sikalat. Kuva googlesta.

Kirjaintoni ei meidän perheessä rajoitu vain minuun. Olen jo hyvin varhaisesta lähtien altistanut lapseni kirjojen maailmaan. Tunnustan lukeneeni mm. Sherlock Holmesia ja Kalevalaa vauvalleni ääneen, jopa vauvamasullenikin (mutta se tuntui vähän liian hassulle). Olin vallan ihastunut, kun kolmekuinen vauvani jaksoi katsoa ensimmäisen viisisivuisen pehmokirjansa läpi. Ja siitä se pienen kirjainto lähti!

Ja en voisi olla ylpeämpi (kerrankin asia, josta uskallan olla julkisesti ylpeä)!
Meillä on luettu vauvaiästä lähtien iltasatuja (vauvan jaksamisen mukaan) ja on ollut suuri ilo huomata, miten paljon nykyään on saatavilla laadukkaita kuva- ja runokirjoja jo aivan sylivauvoille. Täytynee mainita pari, kuten Pikkuporon päivä ym. (Marttinen), Taikatanssi ym. (Cacciatore), Tööt ym. (Timmers) ja Lapsosen loruja ym. (Pertamo). Ja iki-ihana Kirsi Kunnas ja häneltä vauvoille ilmestynyt Tiitiäisen runolelu.


Akateemikko, lukuisasti palkittu Kirsi Kunnas on ehdottomasti yksi idoleistani lastenkirjallisuuden, runouden ja suomentamisen saralla (kuva Googlesta).

Iltasatujen lisäksi tulivat sisäpäikkärien mukana päikkärisadut ja nykyään lapsemme haluaa mainittujen lukuhetkien lisäksi kiivetä "lukupaikalleen" (itse nimennyt sohvanurkan) jomman kumman syliin kerran, kaksi päivässä. Meillä siis todella luetaan paljon, ja tästä syystä olen löytänyt myös kirjaston uudestaan, kuten ensimmäisellä luokallani.