perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kyllä, sanoi Koala

Olen lukenut tämän kirjan useaan otteeseen ja silti en meinaa muistaa mitä kirjan tarinassa oikein tapahtuu. Epäilen, että syy johtuu siitä, että Kyllä, sanoi koala -kirjassa (Lasten Keskus, suom. Katariina Kallio) kuvitus on niin vahva ja upea, että ajatukseni uppoutuu kirjassa lähinnä siihen. Mutta oikeasti kirjassa on myös hyvä tarina: tarina uskaltamisen ja muiden kanssa olemisen tärkeydestä.


Kyllä, sanoi koala -kirja kertoo siis hieman pelokkaasta koalasta, joka jäisi mieluiten vain omaan puuhun. Onnettomuuden vuoksi koala joutuu kuitenkin tulemaan alas ja huomaakin sen olevansa elämänsä tärkein juttu.


Tässä maailmassa tuntuu, ettei mikään ole enää tasaista. Muutoksia tulee niin hurjaa vauhtia, että puoli vuotta jotakin tasaisuutta, vaikkapa työpaikoilla, on lähes uskomatonta. Muutosvastarinta pois se meistä, näin kannustetaan mutta joskus ainakin itsellä (liekö se iän tuomaa viisautta) on jo lähes kyyninen olo jatkuviin muutoksiin. Tekisi mieli ehkä jäädä vähän eukalyptuspuuhun ja keskittyä olennaiseen, ja ihan vain olla tasapaksussa turvallisuudessa.



No jaa. Onhan tämä siis melko hyvä kirja. Vaihtuvuus, uskallus, eivät ne lapsillekaan ole vieraita juttuja. Koko ajan kasvaessa lapset kohtaavat kaikenlaista uutta, joka on usein myös vähän jännittävää.


Millaisissa muutoksissa te elätte? Sanotko kyllä?


"Mutta jos nyt menen alas,
se ei ois hyvä diili.
Maailma on vaarallinen,
siellä vaanii krokotiili!"

- Rachel Bright (kirj.) ja Jim Field (kuv.): Kyllä, sanoi koala

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Missä olet, prinssi hurmelo?

Missä olet, prinssi Hurmelo? (Lasten Keskus, 2017, suom. rauna Sirola, esittelykpl) on todella kauniisti kuvitettu kirja! Sylvie Misslinin ja Amandine Piun kuvakirjassa on myös toinen elementti, jolla se nousee tavanmaisten lasten kuvakirjojen joukosta: tarina muokkautuu lukijan valintojen mukaisesti.



Pohjana on siis melko tuttu juttu: prinssessoja, linnoja, vaaroja ja prinssejä. Jokaisella aukeamalla on pieni osa tarinaa, jonka lopussa on kaksi vaihtoehtoa kuinka tarinaa voi jatkaa. En tiedä kuinka monta variaatiota kirjasta lopulta voikaan saada mutta usein ainakin meillä satu kiersi alkusivulleen. Aluksi en tykännyt sadun katkeutumisesta vaihtoehtolauseisiin (jotka olivat hieman pitkätkin pienemmälle lapselle) mutta useammalla lukukerralla tarinakin tuntui ihan kivalta, kuten myös sen idea siitä, että tarina muuttui "joka" kerta. Voi vain ihmetellä tekijäparin sinnikkyyttä, että kokonaisuus on saatu hoitumaan.



Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen kaunis, herkkä, hauska ja eläväinen kuvitus. Väritysjälki ja värien kaunis käyttö ovat ihastuttavia. Kuvissa on myös paljon pikkukohtia, joita voi äkätä. Uskonpa, että tämä on oikein mukavaa vaihtelua monille perheille, joissa luetaan prinsessakirjoja illat pääksytysten.


"Pikku prinsessat seuraavat polkua. He kulkevat ja kulkevat näkemättä ainuttakaan linnaa. Josefiina on rättiväsynyt. Molempien jalkoja särkee. Mitähän prinsessojen pitäisi tehdä?
Kylvettää jalkojaan puron vilpoisassa vedessä.
Ottaa makoisat torkut pehmeällä sammalella."

- Misslin, Piu: Missä olet, prinssi Hurmelo?

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Karhu joka sanoi pöö!

David Walliams on jo vakiinnuttanut vahvan paikan lastenkirjailijana ja olenkin itse jo löytänyt Walliamsin toistaiseksi selvästi parhaan kuvakirjan, josta tykkäsimme todella paljon lasten kanssa. Mutta harmi kyllä kirja on vielä in english, joten en omaa oikeutta sen esittelyyn blogissani. Mutta myös Karhu joka sanoi pöö! -kirjassa alkaa olla sellaista hyvää hassuttelua (eikä ärtymyksen tasapainottelua, kuten Walliamsin ensimmäisessä kuvakirjassa!), joka viihdyttää mukavasti (Kustannus-Mäkelä, 2017, suom. Raija Rintamäki, esittelykpl).


Kirjassa on nimensä mukaisesti vallaton jääkarhu, joka tykkää säikytellä muita eläimiä. Tämä tietysti saa aikaan vaaratilanteita ja suoranaista ärtymystä. Pohjoisnavalle tulee filmausryhmä, joka tarkoittaa sitä, että eläimillä on mahdollisuus tulle KUULUISAKSI!!! Kaikki koettaa olla edukseen, mutta mitää tekee jääkarhu?



Tokihan muut eläimet haluavat laittaa karhun lopulta ruotuunsa. Sillä niinhän se on, että rajansa kaikella. Joskus leikkiminen, pelleily ja vitsailu menee yli ja silloin se ei ole enää hauskaa. Tämä on varmasti jokaiselle tuttua huttua.


Walliamsin kieli sujahtaa mukavalla tavalla ja huumoria on mukavasti hieman seesteisemmän ja normatiivisemman alun jälkeen juuri mukavalla yllätyksellisellä ja hieman överillä tavalla. Olemme lukeneet kirjaa useita kertoja iltasaduksi ja kirja jopa hieman paranee toistojen myötä. Tony Rossin kuvitus on tuttua ja mukavalla tavalla välin sarjakuvamaisempaakin puhekuplineen kaikkineen.

Saako teillä säikytellä? Mikähän jytky meitä illalla odottaa?


"Minä lähden etelänavalle ja
teen ohjelman pingviineistä.
Ihmiset pitävät pingviineistä.
Pingviinit ovat kilttejä!"

- Walliams, Ross: Karhu joka sanoi pöö!

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Tootoo-vaari ja Tötteröauto

Ville Hytönen on mielestäni yksi kovimpia kotimaisia lastenkirjailijoita. Hänen kirjoissa uskalletaan leikitellä kielellä mukavasti ja ollaan usein nonsensen piirissä. Aivan kuten tässäkin kirjassa, kuten jo nimi antaa luvata: Tootoo-vaari ja Tötteröauto (Savukeidas, 2017, esittelykpl / kirjastokirja). Loistavan ja luokseen kutsuvan kuvituksen on tehnyt Mira Mallius.


Tootoo-vaari auttelee kyläläisiä erinäköisissä rakennuspuuhissa. Keittiö saattaa olla väärinpäin tai Lipi liettualaismopo ihan ruosteessa. Pulmat ovat siis moninaiset mutta onneksi Tootoo-vaarilla on Tötteröauton kaltainen tosi ystävä joka auttaa, vaikkei pyydettäisikään! Mutta miten käy, kun Tötteröauto innostuu saamistaan kehuista ja työnilosta? Aijai, siinä tarvitaan koko kylän apua, jotta saadaan taas Tötteröauto tolpilleen.


Ville Hytösen tarina on hauska ja höperö. Kieli kulkee kauniisti ja sanavalinnat huvittavat. Myös ajoneuvojen ääntelyt ovat ihastuttavan letkeitä tarinan sisällä. Mira Malliuksen kuvitus toimii kirjan tarinan kanssa todella hyvin ja värikkäät kuvat ja hauskat tyypit on "kuin tekstiin tehtyjä". Yhdistelmä on siis napakymppi.


Tällaisia hyväntuulisia kirjoja on mukava lukea useampaankin otteeseen. Lapseni pitivät kirjasta ja nuorimmaiseni lempparihahmoksi osoittautui hauskasti nuori punapipoinen kaveri, jonka ääntä piti toki honottaa asiaan kuuluvalla tavalla.


"Nuoren miehen takana, saman mopon selässä, istui rouva Lampinen, joka huudahti: "Nyt höpinää tötteröön!" "PÖT PÖT!" huusi Lipi liettualaismopo."

- Ville Hytönen ja Mira Mallius: Tootoo-vaari ja Tötteröauto

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Silloin olin tosi onnellinen

Dunne -kirjasarja on parasta lastenkirjallisuuden antia nykypäivänä. Rose Lagercrantzin ja Eva Erikssonin Dunne -sarjassa on minusta sellaista arkisen reipasta, rohkeaa otetta, johon on yltänyt aiemmin esimerkiksi saman maan suosittu kirjailija Astrid Lindqren.


Silloin olin tosi onnellinen -kirjassa (Kustannus-Mäkelä, 2017, suomennos Raija Rintamäki, esittelykirja) Dunnen ekaluokka on päättymässä. Kaikki on niin hyvin ja kesäloma on tulossa. Dunne on kirjoittanut superhittitarinaa, mutta loppua hän ei ole vieläkään keksinyt. Lukijana mietin kirjan alussa, että mitähän tässä kirjassa käsitellään, kun aiemmissa ollaan oltu monessa jännässä ja tärkeässä aiheessa, kuten Dunnen äidin kuolemassa ja koulukiusauksessa. Melkoinen tärsky olikin, kun yhtäkkiä Dunnen isä joutuu tässä kirjassa kolariin ja makaa tajuttomana sairaalassa. Apua, miten tässä käy? Ja lukiessani minun piti vain luottaa kirjailijakaksikkoon ja lukea tarinaa eteenpäin suut auki kuunteleville, täysin hiljaisille lapsilleni se loppuun saakka vieden. Tätä ei voi jättää kesken.


Ja uskomatonta kyllä kirjailijapari kutoo tarinan hämmästyttävällä taidolla alusta loppuun saakka niin, ettei kukaan meistä voi muuta kuin lumoutua tarinan imusta, jännittävyydestä ja samalla myös sen korrektista hauskuudesta ja lämmöstä. Pariin otteeseen ääneni värähti liikutuksesta ja jouduin nieleksimään lähestyvää itkuani, niin kauniisti Dunnen tuntemuksia kuvataan. Tarina on hyvin koskettava ja aidon tuntuinen.


Silloin olin onnellinen kertoo Dunnen kriisin kautta sen, että vaikka elämässä tapahtuukin myös niitä asioita mitä eniten pelkäämme, niin elämä kantaa silti, eikä elämän kauneus siitä kokonaan säry, vaikkakin ajaisi lähes kaiken hetkellisesti raiteiltaan.

Lagercrantz ja Eriksson uskaltaa jälleen kerran käsitellä elämän kokonaisuutta lapsen tasoisesti ja herkän kauniilla sankaritarinalla, missä pieni tyttö Dunne voi kaikesta huolimatta kokea olevansa onnellinen.


***
Omistan tämä kirjoituksen blogikollegan Lukutoukan Kristan muistolle ja otan osaa perheen, sukulaisten, ystävien ja blogiyhteisön yhteiseen suruun.
***


"Dunne korottaa ääntään niin kovaksi kuin uskaltaa:
'HERÄÄ, ISI! MINÄ TÄSSÄ DUNNE!'"

- Rose Lagercrantz ja Eve Eriksson: Silloin olin tosi onnellinen